Hyvää kieltä ja runokieltä

TY-KH

Suomen kirjakielen historiassa 1900-luvun alkupuoli oli kansallishenkisen kielipolitiikan valtakautta. Suomen kielestä tuli itsenäisen Suomen kansalliskieli. Suomea sai tutkia, opettaa ja käyttää vapaasti suomalaisessa yhteiskunnassa. Jopa sellainen ihme päästiin kokemaan, että lakitekstit valmisteltiin ja kirjoitettiin ensin suomeksi ja käännettiin sitten ruotsiksi, kun ennen oli aina tehty toisin päin.

Myös julkisuudessa käytettävää suomen kieltä haluttiin kehittää mahdollisimman täydelliseksi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ryhtyi antamaan neuvoja oikeakielisyysasioissa oman talon ulkopuolellekin, ja tältä pohjalta kehittyi vähitellen Kielitoimisto. Eduskunnan aloitteesta ryhdyttiin kokoamaan Nykysuomen sanakirjaa, jotta saataisiin yksimielisyys siitä, mitä sanoja ja missä muodossa oli hyväksyttävää käyttää.

Kouluissa opetettiin lapsia kirjoittamaan ja puhumaan kirjakieltä. Murteen käyttämisestä tuli toruja tai peräti rangaistuksia, sillä murteiden puhuminen tulkittiin merkiksi koulusivistyksen puutteellisuudesta. Oikeinkirjoitusta harjoiteltiin tarmokkaasti. Pilkkusäännöt oli osattava vaikka unissaan.

Suomalainen kaunokirjallisuus oli syntynyt jo 1800-luvun loppupuolella, ja 1900-luvun alkupuolella se puhkesi täyteen kukoistukseensa. Yksi arvostetuimpia runoilijoita oli Eino Leino, joka soinnutteli kanneltaan seuraavaan tapaan runossaan Kansojen kevät:

Uus uskonto syntyy. Mut varmaan ei

sen kauniimpi, viisaampikaan,

kuin kirvesmiehen mi ristille vei,

mi tallattu nyt on likaan,

mut varmaankin vähemmän vaikea käyttää

ja keveempi kantaa ja helpompi täyttää.

Tekikö mieli kaivaa punakynät esiin? Kuinka ihmeessä kielellisen purismin valtakaudella on suvaittu runoa, jossa on puhekielisiä sananmuotoja, outo sanajärjestys ja välimerkitkin niin ja näin? Miksi Eino Leinoa ei lähetty uudestaan koulun penkille oppimaan, millaista suomen kielen pitää olla Setälän kieliopin mukaan?

Totta kai Eino Leino osasi kirjoittaa kieliopin sääntöjen mukaan, mutta runoissa hän valitsi tietoisesti toisen tavan käyttää kieltä. Lyriikkaa tehtiin ja tehdään edelleenkin lausuttavaksi tai laulettavaksi. Nykyään mitallista lyriikkaa kirjoitetaan ensisijaisesti juuri laulujen sanoiksi. Runossa ja laulussa kuulostavat luontevilta ja hyväksyttäviltä monet sellaiset ilmaukset, jotka normaaliproosassa olisivat kieliopin sääntöjen vastaisia. Laululyriikka ei ole tavanomaista kirjakieltä. Miksi sen pitäisi olla?

Kaisa Häkkinen

Mainokset

Kevään merkkejä

DSCN2101 (2)

Lisävihkotyöryhmän tammikuinen säveltäjäseminaari on tuottanut ilahduttavan runsaan sadon. Se kertoo omalta osaltaan siitä että kirkollinen musiikki kiinnostaa suomalaista säveltäjäkuntaa yhä laajemmin. Tähän kannattaisi tarttua nykyistä aktiivisemmin sekä kirkon että yksittäisten seurakuntien tasolla. Kulttuuri, myös hengellinen sellainen, on vaikeuksissa jos yhteys oman ajan tekijöihin ei toimi tai peräti katkeaa. Toisaalta itselläni ja muutamalla kollegallani on hyviä ja rohkaisevia kokemuksia yhteistyöstä seurakuntien ja kirkkomuusikoiden kanssa.

Rakas naapurimme tarjoaa meille jälleen kerran seuraamisen arvoisia esimerkkejä. Kirkkomusiikin säveltäjät ry oli kutsunut taannoisen seminaarinsa luennoitsijaksi ruotsalaisen Sven-David Sandströmin, joka on muun tuotantonsa ohessa säveltänyt huomattavan määrän kirkkomusiikkia, myös seurakuntien jokapäiväiseen käyttöön. Sandström esitteli Ruotsin kirkon toimeksiannosta syntynyttä 72(!) liturgisen teoksen kokonaisuutta, ja lisää näytteitä hänen taidokkaasta, silti helposti lähestyttävästä musiikistaan kuultiin Kirkko soikoon –festivaalin konsertissa samana iltana.

Projekti ei edes ole ainoa laatuaan. Palmusunnuntaina kuulin Tukholmassa Rolf Martinssonin Luukas-passion, josta on tuoreudestaan huolimatta ehtinyt jo tulla aikamoinen hitti. Tämä teos on puolestaan 13 seurakunnan yhteistilaus. Kaipaan meillekin tällaista toimintaa, ja ihailen ruotsalaisten kollegoideni käytännöllisyyttä ja hyvää itsetuntoa. Kun osaa, voi toimia vapaasti mitä perinteisimpien muotojen parissa. Maassa maan tavalla, totta kai. Silti uskallan toivoa että mekin olemme matkalla tuohon suuntaan. Ennakkoluulomme vain sitovat meitä vielä, puolin ja toisin.

Kevään merkkejä, joka tapauksessa. Sokerina pohjalla pienen lounaissuomalaisen ”kesäkotiseurakuntani” pääsiäismessu: en muista nähneeni kirkossa niin paljon väkeä aikoihin. Johtuisikohan se siitä, että saarna oli väkevä ja musiikki soi upeasti? Seurakunnassa on nähty paljon vaivaa, ja se kannattaa.

Olli Kortekangas, lisävihkotyöryhmän jäsen

Mikä otetaan, mikä jätetään?

Anna-Mari Kaskinen ja Helmi kuva (2)

Virsikirjan lisävihkotyö on nyt siirtynyt vaikeaan vaiheeseen. Mikä laulu otetaan, mikä jätetään? Työryhmällemme annettujen raamien perusteella voimme läpikäymistämme sadoista lauluista valita vain noin 70, korkeintaan 80.

Eilen työryhmämme jäsenistä koottu laajennettu ”dispositioryhmä” piti kokousta. Valintaprosessissa tähän saakka päässeet laulut oli ryhmitelty erilaisten otsikoiden ja teemojen alle.

Lauluja oli edelleen liikaa. Pyrimme suorittamaan valintaa mielessämme lukuisia kysymyksiä. Vastaako virsi siihen toimeksiantoon, joka työryhmällemme oli annettu? Tuoko se jotain uutta nykyisen virsikirjan sisältöihin ja melodioihin? Millainen on sen sanoma? Millaisella kielellä se on ilmaistu? Otetaanko siinä lasten ja nuorten näkökulma huomioon? Entä maailmanlaajuinen kirkko? Onko virsi ”täsmävirsi”, jota voidaan käyttää väin yhtenä kirkkovuoden päivänä, vai olisiko samasta aihepiiristä olemassa monikäyttöisempi vaihtoehto?

Työskentelymme on osoittanut sen, että kirkossamme vaikuttava lauluperinne on rikas ja elinvoimainen. Olemme myös voineet näköalapaikalta katsoa virsityötä, jota muissa kirkoissa tehdään.

Mutta miten käytetään sitä laulumateriaalia, joka ei nyt tule sisältymään lisävihkoon? Kokoelman ulkopuolelle jää satoja hienoja lauluja, niin meillä kuin muualla syntyneitä. Osa lauluista on meillä aikaisemmin julkaisemattomia. Miten ne voisivat olla saavutettavissa, kun kirkossamme tehdään uusia laulukirjoja? Sekä suomen- että ruotsinkielinen lisävihkotyöryhmä on tehnyt suuren työn kartoittaessaan ja kerätessään tämän materiaalin.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, vielä tämän vuosisadan aikana kirkkomme saa kokonaan uuden virsikirjan. Näin on tapahtunut jokaisella vuosisadalla sitten 1500-luvun. Viime vuosisata oli poikkeus sikäli, että sen aikana valmistui kaksi uutta virsikirjaa, 48 vuoden välein.

Hyvää hiljaista viikkoa ja pääsiäistä kaikille virsien ystäville!

Anna-Mari Kaskinen

 

1. Kunnian saakoon

Poika Jumalan!

Kristus ylösnousi,

voitti kuoleman.

Kivi haudan suulta

vieritetty on.

Tyhjä on nyt vuode

hautakammion.

 

kerto: Kunnian saakoon,

Poika Jumalan!

Kristus ylösnousi,

voitti kuoleman.

 

2. Katso, hän saapuu!:

Murhe väistyy jo.

Herran katse loistaa

niin kuin aurinko.

Kiitosvirttä uutta

kansat laulakaa!

Tervehtikää Herraa,

synnin voittajaa.

 

kerto

 

3. Kirkkauden Herraan

aina luottakaa.

Meidät yönkin halki

Kristus johdattaa.

Maiden ääriin viesti

ihmeellinen soi.

Jeesus kuolemallaan

rauhan meille toi.

 

kerto

 

Edmund Budry 1884

käännös Richard Hoyle 1923

sävel Georg Friedrich Händel, ”Riemuitse, tytär Siionin”

suomenkieliset sanat työryhmän toimeksiannosta laatinut Anna-Mari Kaskinen.

Mitä yhteistä on kuormalavalla ja vanhalla virrellä?

Jaana Marjanen

Virsikirjan lisävihkon mainitseminen synnyttää mielenkiintoisia keskusteluja. Jotkut ovat harmitelleet, että edellisestä virsikirjasta poistettiin Haqvin Spegelin kirjoittama ja Elias Lönnrotin suomentama ”Jo vääryys vallan saapi” (440). He ovat jopa ehdottaneet, että se otettaisiin nyt lisävihkoon. Niin komea ja ajankohtainen se tuntuu olevan.

Virsi seisoo väkevästi köyhän ja vähäosaisen rinnalla sortajia vastaan. Se uskoo vakaasti oikeuden voittoon ja armahdukseen, joka tulee Herralta. Mikkeliläinen koraalitoisinto tukee virren sanomaa ja hengittää sen rukousta, joka mukailee psalmia 58.

Viimeksi olen kuullut tämän virren kotiseutuni historiasta syntyneessä Pula-oopperassa Nivalan jäähallissa. Siellä se laulettiin vuoden 1886 virsikirjan sanoilla: ”Walittaa täytyy totta Ja surra suuresti, Kun wääryys wallan ottaa Ja pahuus paisuupi.” Pohjanmaan jokilaaksojen laulajista koottu oopperakuoro tulkitsi jykevästi 1930-luvun lamavuosista, pakkohuutokaupoista ja nälästä kärsineiden tuskaa sekä heidän luottamustaan Jumalan oikeudenmukaiseen tuomioon.

Olen samaa mieltä keskustelukumppaneitteni kanssa. Tämän virren olisi hyvin voinut säilyttää nykyisessä virsikirjassa.

Silti en aio ehdottaa sitä lisävihkoon, sillä työryhmän tehtävä on määritelty toisin. Lisävihkoon otetaan nimenomaan uusia virsiä. Sellaisia, jotka on kirjoitettu ja sävelletty tätä lisävihkoa varten. Tai sellaisia, joita olemme hakeneet kotoisesta, hengellisistä lauluaarteistostamme, sisarkirkkojemme virsikirjoista ja muusta kansainvälisestä aineistosta. Vanhoja virsiä voi harkita palautettavaksi, jos virsikirja päätetään uudistaa joskus kokonaan.

Toivon toki, että löydämme lisävihkoon elämän makua, rosoisuutta ja lujuutta. Kaikkea sitä on tässä vanhassa virressä ja kaikkea sitä voisi kuvata yhdellä muotisanalla, joka vilahtaa usein sisustusta tai vaatetusta käsittelevissä lehtijutuissa. Viimeksi luin sunnuntain Savon sanomista, miten vanhasta eurolavasta oli syntynyt rouhea sohvapöytä.

Jospa edes yksi lisävihkon uusista virsistä olisi yhtä rouhea kuin elämää nähnyt ja monissa kuljetuksissa pintansa pitänyt kuormalava!

Jaana Marjanen, lisävihkotyöryhmän puheenjohtaja

Ylistysvirsi Allahille lisävihkoon!

Samuli-Koivuranta

Jaahas, taas näitä otsikoita, ties kuinka mones tälle päivälle. Ja sitten normaali rallatus ”sillistä ja kuravedestä” päälle. Eikös se niin yleensä mene? Vai ei kait ne siellä Kirkkohallituksessa nyt ihan kummallisiksi ole tulleet. Pitäisiköhän sittenkin varmuuden vuoksi lukea blogia vähän eteenpäin?

Julkaisupäivästään huolimatta blogin otsikko ei ole välttämättä aivan tuulesta temmattu. Virsikirjan lisävihkoa valmistellessa on nimittäin aivan vakavastikin pohdittu monikielisyyttä osana virsikirjan lisävihkoa. Kansainvälisten esimerkkien rohkaisemina on harkittu sitä, että lisävihko voisi sisältää eri kieliä varsinkin niistä kieliryhmistä, joiden edustajia asuu Suomessa runsaasti. Viralliset kielet ruotsi ja saame ovat tässä suhteessa tärkeitä, mutta yhtä lailla esimerkiksi englantia, viroa ja venäjää on pohdittu osana virsien kieliä.

Erityisen mielenkiintoista saattaisi olla se, jos uusista virsistä löytyisi myös arabiankielinen virsiteksti. Virressä, jossa ylistämme suomeksi Jumalaa, olisi siten täysin normaalia kääntää Jumalaa tarkoittava sana arabian kielellä ”Allahiksi”. Vastaavalla tavalla hepreankielisessä virressä samassa kohdassa puhuttaisiin kaiketi ”Elohimista”, joka tulee samasta Jumalaa tarkoittavasta sanajuuresta. Ehkä kuitenkin on tarpeen korostaa, että kristillisessä virressä puhuttaisiin myös ”Allahin Pojasta ja Pyhästä Hengestä”, mitä vaikkapa arabian kieltä puhuva muslimi ei tietystikään tekisi.

Vaikka sanojen käännökset kielestä toiseen saattavat olla sinänsä varsin yksiselitteisiä, voi kuitenkin olla, että monikielisyyden ja –kulttuurisuuden sisäistäminen on tätä paljon vaikeampaa. Viime kesänä minut yllätti Yle:n sivuilla käyty keskustelu virsikirjan lisävihkon monikulttuurisuudesta. Nimimerkki Henrikki kirjoitti tuolloin närkästyneen oloisesti: ”Jos nyt suunniteltuun lisävihkoon eli Lutherilaisen kirkon virsikirjaan, otettaisiin mahdollisesti muiden uskontojen laulujakin mukaan, olisi se kyllä kristinuskon sanoman häpäisyä ellei peräti pilkkaa!” Kirjoittaja oli ymmärtänyt virsien monikulttuurisuuden tarkoittavan samalla moniuskontoisuutta, mikä ei varmastikaan ole ollut lisävihkoa valmistelevan työryhmän ajatus. Voi siis olla, että kaikille ei olisi aivan yksinkertaista hahmottaa arabiankielistä minareettirukouskutsua muistuttavaa säveltä kristilliseksi virreksi, vaikka sanat sinänsä olisivat kuinka perusluterilaisia tahansa.

Tuntuu ylipäätään siltä, että monikulttuurisuudessa ja monikielisyydessä on vielä aika paljon oppimista. Vastikään Kirkkojen maailmanneuvosto raportoi siitä, kuinka muslimienemmistöisen Malesian kristityiltä oli valtiovallan toimesta kielletty ”Allah”-sanan käyttö. Enkä oikein tiedä, ollaanko täällä suvaitsevaisuuden mallimaa Suomessakaan paljoa pidemmällä. Hiukan on ollut epäileväinen olo käydyn Suvivirsi-keskustelun jälkeen. Kulttuurien ja kielien rajoittamisilla ja kielloilla tuskin voidaan edistää dialogia ja suvaitsevaisuutta katsomusten välillä, riippumatta siitä, mitä muotoja nämä kiellot missäkin saavat.

Jeesuksen seuraajilleen antaman lähetyskäskyn perusteella evankeliumi on tarkoitettu kaikille kielille ja kulttuureille. Monikulttuurisuuden keskellä yksi ja sama evankeliumi kuulostaa ja näyttää siksi huomattavan moninaiselta. Siinä onkin meille yhtenäiskulttuurin kasvateille melkoinen kasvamisen paikka.

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri