Suomea, saamea, savoa?

Virsikirjan lisävihkoa suunniteltaessa on paljon keskusteltu kielenkäytöstä, niin myös tämän blogin kahdessa edellisessä puheenvuorossa. Vuonna 2002 julkaistu Ruotsin kirkon suomenkielinen virsikirja on ruotsalaisen kirjan käännös. Monet ovat pitäneet käännöksiä parempina kuin omassa vuoden 1986 virsikirjassamme olevia. Erityisesti on pantu merkille se, että laulettaessa tavujen painotukset eivät ainakaan yhtä paljon vääristy. Lyhyet vokaalit eivät myöskään pitene niin, että psalmia laulaessani pyydän Jumalaa ajamaan minun ”aasiani” tai ”Aasiaani” ”asian” sijasta.

Kielikeskustelua on innoittanut myös Norjan kirkon tuore virsikirja. Sen lähes 900 virttä sisältävät Norjan kahden kirjakielen lisäksi tekstejä myös pohjois-, etelä- ja luulajansaameksi, englanniksi, ruotsiksi, suomeksi ja jopa kveeniksi eli Pohjois-Norjan vanhaan suomeen pohjautuvalla kielellä. Suomenkielisen lisävihkon virsien määrä saattaa jäädä alle sadan, joten tilaa ei kovin paljon ole. Kuitenkin on ajateltu sijoittaa joihinkin virsiin suomenkielisen tekstin rinnalle ainakin saamen-, ruotsin- ja englanninkielisiä, mielellään asianomaisesta ympäristöstä peräisin olevia tekstejä.

Vieraskielisiä tekstejä on ajateltu erityisesti virsiin, joissa myös sävelmä tuo uutta väriä suomalaiseen virsiperinteeseen. Suomen tähänastisten saamenkielisten virsien kohdalla ongelmana on se, että niihin on lähes aina liittynyt suomalaisille tuttu sävelmä, joita ei nyt haluttaisi lisävihkossa käyttää. Norjan saamelaisvirsissä on useita joikuperinnettä läheneviä sävelmiä, joiden kaltaiset varmaan kiinnostaisivat suomalaisiakin.

Tekstien laulettavuutta helpottaisi runo- ja puhekielisten sanojen käyttäminen. Näitä kohtaan työryhmän ymmärrys taitaa olla lisääntymässä. Suomen kielen vanhoissa murteissa esiintyy tällaisia muotoja, joiden avulla tavujen lukumääriä olisi helppo lisätä tai vähentää laulettavuuden edistämiseksi. Pitkiin pohjalaisiin ja lyhyisiin lounaissuomalaisiin muotoihin on lauluissa totuttu – mahtaisivatko savon murteen ”kiänteet” tuoda kieleen uutta soljuvuutta?

Lisävihkotyöryhmältä on odotettu kannanottoja myös muutamien Suomen kansalle läheisten, ihmisen ongelmia syvällisesti pohtivien laulujen ottamisesta mukaan. Niiden kielenkäyttö ja musiikin tyyli poikkeavat tähän asti melko tiukasti säännöstellystä virsityylistä. Viime kokouksessaan työryhmä sopi, ettei se halua ennakoida loppusuoraa lähenevää ehdotustaan. Työryhmähän valmistelee vain ehdotusta, joka etenee tänä vuonna kirkkohallituksen ja sieltä hitaan arvokkaasti edelleen kirkolliskokouksen käsittelyyn.  Keskustelua kyllä seurataan, ja sitä myös toivotaan.

Erkki Tuppurainen

Advertisement

Millaista on hyvä kieli?

Virsikirjan lisävihkotyössä on moneen otteeseen keskusteltu siitä, pitääkö virsissä käyttää normien mukaista kirjakieltä. Tällainen tavoite asetettiin silloin, kun koko virsikirjaa viimeksi uudistettiin. Virsikirjatyöryhmä piti tavoitteesta tiukasti kiinni, mutta loppujen lopuksi siitä kuitenkin jouduttiin antamaan periksi. Joidenkin tuttujen virsien vanhakantaiset muodot olivat juurtuneet niin syvästi ihmisten mieliin, ettei niistä haluttu luopua. Enkeli taivaan lausuu edelleenkin ”Mä suuren ilon ilmoitan”, vaikka normitetussa kirjakielessä persoonapronominiksi on vanhastaan hyväksytty vain ”minä”.

Joka tapauksessa myös monien tuttujen laulujen sanoja muutettiin, ja siitä uudistajat saivat kitkerää palautetta. Niinpä nykyinen lisävihkotyöryhmä ei olekaan ryhtynyt muokkaamaan jo käytössä olevien virsien tekstejä, vaan on keskittynyt pohtimaan, miten suhtaudutaan uusien virsiehdokkaiden kieleen.

Suomen kieli ei ole yksi ja yhtenäinen järjestelmä, vaan kieli toimii eri tavalla eri yhteyksissä. Hallinnon asiakirjassa kieli on erilaista kuin luonnontieteellisessä tietokirjassa tai kaunokirjallisuuden klassikossa. Silti kaikki ovat kirjakieltä. Klassikkokirjoista hyvin havainnollinen esimerkki on Tuntematon sotilas, jossa käytetään tarkoituksellisesti kielen eri variantteja tuomaan esiin henkilöiden taustoja ja luonteita. Kylmä ja tunteeton järjestelmän edustaja puhuu kirjakieltä, tavallinen sotilas antaa oman inhimillisyytensä näkyä myös kielessään.

Kieltä voi jaotella monella eri tavalla osiin ja osajärjestelmiin. Esimerkiksi runon ja proosan erottamisella on pitkät perinteet. Runoa ja proosaakin on monenlaista. Miksi? Siksi, että yksi ja sama koodi ei toimi kaikissa niissä tarkoituksissa, joihin ihminen kieltä haluaa käyttää.

Kieleen kuuluu aina sekä sisältö että muoto, ja molemmilla voi ilmaista sekä asioita että tunteita. Jokapäiväisen elämän viestinnässä sekä sisältö että muoto valitaan joustavasti käyttöyhteyden mukaan, eikä kirjakielen ilmaisuvarojen tiukka normittaminen ole nykyisten kieli-ihanteiden mukaista. On kyllä olemassa muotoja ja rakenteita, jotka kiistatta kuuluvat neutraaliin yleiskieleen, mutta niiden lisäksi on paljon muutakin käyttökelpoista ainesta, jonka avulla voi tuoda väriä, vaihtelua ja lisämerkityksiä kielelliseen ilmaisuun.

Suomalaisessa virsirunoudessa on 1500-luvulta asti käytetty sellaisia ilmaisukeinoja, jotka ovat olleet ominaisia puhutulle kielelle ja murteille. Suomen kielen kehityksessä on välillä ollut vaihe, jolloin on haluttu sivistyneiden ihmisten puhuvan pelkästään kirjakieltä, mutta sotien jälkeen on lopullisesti ymmärretty, että tietoisuus kielen moninaisuudesta ja vaihtelusta ovat olennainen osa kielen hallintaa. Kieli on hyvää silloin kun se toimii ja täyttää tehtävänsä.

Kaisa Häkkinen

”Mikä särähtää kielikorvassasi?”

”Mikä särähtää kielikorvassasi?” kysytään mainiossa Aristoteleen kantapää –ohjelmassa viikoittain. Minun kielikorvassani Kotimaisten kielten keskuksen uusin ohje alkoi särähtää heti, kun se annettiin hiljattain.

Kielikorvani on viritettävä uudelleen, jotta se voisi alkaa särähtämään.

Sama koskee kysymystä, voidaanko uusissa virsissä käyttää erilaisia lyhentymämuotoja, jotka ovat olleet varsin yleisiä suomalaisissa virsissä ennen vuoden 1986 virsikirjaa. Kun 1970-luvulla päätettiin uudistaa virsikirja, pidettiin tärkeänä kielen nykyaikaistamista. Komitea halusi noudattaa hyvän yleiskielen periaatetta. Se poisti vanhoista virsistä muun muassa vanhahtavat sanamuodot (halajaa, peljätä), erilaiset lyhentymämuodot (kädess’ tai sun) sekä interjektiot ah ja oi.

Kirkolliskokouskäsittelyssä joitakin tutuimpia virsiä palautettiin entiseen kieliasuun. Siksi laulamme yhä ”Sun haltuus, rakas Isäni” tai ”Ystävä sä lapsien”. Myös niihin virsiin, jotka kirkolliskokous lisäsi virsikirjaan, jäi lyhentymämuotoja, esimerkiksi: ”Kuule, Isä taivaan, pyyntö tää”.

Ruotsin kirkon virsikirjaa suomennettaessa noudatettiin hyvän yleiskielen periaatetta. Taitavat kääntäjät, joita olivat muun muassa suomalaiset Anna-Maija Raittila, Niilo Rauhala, Pekka Kivekäs ja Anna-Mari Kaskinen, eivät käyttäneet lyhentymämuotoja tai interjektioita. Ruotsin kirkon suomenkielisen virsikirjan kieliasua on kiitelty sekä Ruotsissa että Suomessa.

Kieli muuttuu, kuten Kotuksen uusimmasta suosituksesta voidaan päätellä. Lisävihkotyöryhmässä olemme keskustelleet kielen rajoista. Tuskin kuitenkaan alamme veisaamaan Jumalan kunniaksi. Sitä olemme kuitenkin pohtineet, voisimmeko ottaa lisävihkoehdotukseemme virsiä, joissa käytetään runokielen lyhentymämuotoja, kuten sä ja mä, sun ja mun. Minun kielikorvassani ne särähtävät ja vaativat muokkausta.

Mikä sinun kielikorvassasi särähtää? Kerro se meille vaikkapa blogikommentissasi.

Jaana Marjanen, lisävihkotyöryhmän puheenjohtaja

Parahat virsievähät

Tätä kirjoitusta julkistettaessa olen samalla parhaillaan esittelemässä virsikirjan lisävihkotyötä Seinäjoella valtakunnallisilla jumalanpalveluspäivillä. Päivien otsikkona on eteläpohjalaiseen tapaan ”Parahat evähät”. Tarkoituksena päivillä on perehtyä jumalanpalveluksen kehittämishankkeen tuloksiin. Miten jumalanpalveluksesta voisi tulla näkyvämmin seurakuntaelämän keskus? Miten yhteisöllisyys ja seurakuntalaisten osallisuus saisi tilaa jumalanpalveluksessa? Miten huomioimme seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa erilaiset ihmiset? Muiden muassa näihin kysymyksiin on pohjalaisessa pitopöydässä luvassa eväitä – toivottavasti runsaita ja maistuvia.

Maistelemme päivillä siis myös lisävihkotyön tämän hetkisiä eväitä. Vielä emme tiedä, mitkä laulut päätyvät lisävihkoon, mutta esimerkinomaisia maistiaisia siitä, mitä on etsitty, voimme yhdessä laulaa. Tarkoitus on tarjota maistiaisia sellaisista laulujen musiikillisista muodoista ja tekstisisällöistä, joita ei nykyisessä seurakunnan yhteisessä rukous- ja jumalanpalveluselämässä ole tai niitä ei ainakaan ole liikaa.

Kuten jumalanpalvelusta kehitettäessäkin, kyse lisävihkossa on pitkälti yhteisöllisyyden, osallisuuden ja vieraanvaraisuuden näkyväksi tekemisestä. Englantilainen Paul Inwood kyselikin muutama viikko sitten suomalaisilta virsisäveltäjiltä: Mikä virsisävellyksessä voisi olla se ’seurakunnallinen koukku’ (congregational hook), joka houkuttelee seurakunnan mukaan osallisuuteen, tehtäväänsä?

Seuraavassa joitain tästä näkökulmasta tehtyjä poimintoja lisävihkon menústa:

• iloa ja valoa Jumalan lahjoista
• tarttuva kertosäe
• vieraanvaraista, erilaiset kulttuurit huomioivaa musiikkia
• kristillistä kasvatusta tukeva laulu
• lyhyt, toistettava rukouslaulu
• ihmettelevän, ehkä myös hapuilevan uskon esiintuomista
• esilaulajan ja seurakunnan vuorottelua
• yleisvirsi – virsi joka sopii tekstinsä puolesta lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen
• kaanon, jota voisi laulaa vaikkapa ehtoolliselle mentäessä
• monikielisiä jumalanpalveluksia edistävä laulu

Varsinkin teiltä, jotka olitte mukana yhteisessä lauluhetkessä, mielelläni kuulisin tähän blogiin palautetta menústa: mikä siinä maistui hyvältä, mikä ehkä ei?

Samuli Koivuranta, lisävihkosihteeri