Mitä yhteistä on kuormalavalla ja vanhalla virrellä?

Virsikirjan lisävihkon mainitseminen synnyttää mielenkiintoisia keskusteluja. Jotkut ovat harmitelleet, että edellisestä virsikirjasta poistettiin Haqvin Spegelin kirjoittama ja Elias Lönnrotin suomentama ”Jo vääryys vallan saapi” (440). He ovat jopa ehdottaneet, että se otettaisiin nyt lisävihkoon. Niin komea ja ajankohtainen se tuntuu olevan.

Virsi seisoo väkevästi köyhän ja vähäosaisen rinnalla sortajia vastaan. Se uskoo vakaasti oikeuden voittoon ja armahdukseen, joka tulee Herralta. Mikkeliläinen koraalitoisinto tukee virren sanomaa ja hengittää sen rukousta, joka mukailee psalmia 58.

Viimeksi olen kuullut tämän virren kotiseutuni historiasta syntyneessä Pula-oopperassa Nivalan jäähallissa. Siellä se laulettiin vuoden 1886 virsikirjan sanoilla: ”Walittaa täytyy totta Ja surra suuresti, Kun wääryys wallan ottaa Ja pahuus paisuupi.” Pohjanmaan jokilaaksojen laulajista koottu oopperakuoro tulkitsi jykevästi 1930-luvun lamavuosista, pakkohuutokaupoista ja nälästä kärsineiden tuskaa sekä heidän luottamustaan Jumalan oikeudenmukaiseen tuomioon.

Olen samaa mieltä keskustelukumppaneitteni kanssa. Tämän virren olisi hyvin voinut säilyttää nykyisessä virsikirjassa.

Silti en aio ehdottaa sitä lisävihkoon, sillä työryhmän tehtävä on määritelty toisin. Lisävihkoon otetaan nimenomaan uusia virsiä. Sellaisia, jotka on kirjoitettu ja sävelletty tätä lisävihkoa varten. Tai sellaisia, joita olemme hakeneet kotoisesta, hengellisistä lauluaarteistostamme, sisarkirkkojemme virsikirjoista ja muusta kansainvälisestä aineistosta. Vanhoja virsiä voi harkita palautettavaksi, jos virsikirja päätetään uudistaa joskus kokonaan.

Toivon toki, että löydämme lisävihkoon elämän makua, rosoisuutta ja lujuutta. Kaikkea sitä on tässä vanhassa virressä ja kaikkea sitä voisi kuvata yhdellä muotisanalla, joka vilahtaa usein sisustusta tai vaatetusta käsittelevissä lehtijutuissa. Viimeksi luin sunnuntain Savon sanomista, miten vanhasta eurolavasta oli syntynyt rouhea sohvapöytä.

Jospa edes yksi lisävihkon uusista virsistä olisi yhtä rouhea kuin elämää nähnyt ja monissa kuljetuksissa pintansa pitänyt kuormalava!

Jaana Marjanen, lisävihkotyöryhmän puheenjohtaja

Advertisement

Valinnan mahdollisuus

Viime viikolla oli työryhmän asettama määräpäivä, johon asti otettiin vastaan kenen tahansa lähettämiä ehdotuksia lisävihkoa varten. Oli mahtavaa huomata, kuinka suuri kiinnostus uusia virsiä kohtaan oli. Työhuoneeni hyllyssä on nyt kahden vuoden ajalta arviolta neljä paksua kansiollista eri ihmisten ehdotuksia uusiksi virsiksi. Kun tähän lisää vielä työryhmän itsensä keräämät ehdotukset eri julkaisuista – mitä on toinen mokoma –, kasvaa työryhmämme tarkasteltavana olevien laulujen määrä pitkälti toiseen tuhanteen.

Tästä runsaudenpulasta työryhmän tehtävänä olisi löytää ne noin 60-80 laulua, jotka päätyvät lopulliseen ehdotukseen. Varsin haastava tehtävä, vai mitä?

On sanomattakin selvää, että lisävihkon ulkopuolelle tulee jäämään joukko erinomaisen hyviäkin virsiehdotuksia. Selvää lienee myös se, että työryhmän ehdotus tulee olemaan pitkälle työryhmänsä näköinen. Toisen näköinen työryhmä tekisi toisenlaisen ehdotuksen. Ja kolmas kolmannenlaisen.

Itse olen iloinnut työryhmämme monipuolisesta asiantuntijuudesta. Se on antanut jo lyhyessä ajassa, vajaan vuoden verran sihteerinä toimiessani, valtavasti uusia näkökulmia seurakuntaan ja sen jumalanpalveluselämään. Minulle tärkeä löytö on muiden muassa ollut se, kuinka moninaisuudenkin keskellä on mahdollista löytää ykseys.

Kirjoitin aluksi otsikokseni ”Valinnan vaikeus”, mutta muutin vaikeuden tässä vaiheessa ”mahdollisuudeksi”. Valintaa ja karsimista täytyy tehdä. Sillä tavalla löytyy kokonaisuus, joka ei ehkä ole monelta osin kaikkien mieleen. Emme kokoa toivelaulukirjaa, vaan lisävihkoa. Toivottavasti lisävihko edistää keskustelua siitä, mikä on virsi ja mitä se ei ole. Toivottavasti lisävihko edistää keskustelua mitä kaikkea seurakunta, sen yhteinen rukous ja messu voivat tulevaisuudessa olla. Ja silti kaikki tämä – kirkon ykseyttä vaalien!

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri

Veisaatko vai laulatko?

”Virsiä ei enää veisata, vaan niitä lauletaan”, opasti valveutunut kollega minua joskus viime vuosituhannella. Hän valisti minua aivan oikein ja perustellusti siitä, että veisaaminen luo mielikuvan laahaavasta laulusta, jossa jokaista tavua venytetään niin, että sanoja on vaikea kuulla ja tunnistaa. On hengitettävä kesken säkeen. Virren tempo, runomittaisen rukouksen syke ja sisältö katoavat junnaavaan laulutapaan.

”Jos puhumme virsien laulamisesta, laulutapakin voi muuttua”, kollegani uskoi. Hän oli oikeassa. Nykyisin virret veisataan nopeammassa tempossa. Keskivertolaulajan keuhkoissa riittää ilma koko säkeen ajaksi. Laulamisen pulssi tuntuu hyvältä.

Omaksuin kollegani ajattelun ja uskollisesti olen ilmoittanut seurakunnalle illan päätteeksi: ”Laulamme virren 555.” Silti ’veisata’ on minusta kelpo teonsana, jonka voisi ottaa uudelleen käyttöön. Erityisenä, juuri virsien laulamista tarkoittavana se kertoisi, että virsi ei ole mikä tahansa laulu vaan rukousta, vuoropuhelua Jumalan kanssa.

Virressä rukouksen sävelet – nuotin vierestäkin hipovat – kulkevat kehossamme hengityksen tahdissa, ei laahaten ja venyttäen vaan sisältöä kuulostellen, sanoja ja niiden merkityksiä maistellen. Veisaten tai jopa veisaillen.

Jaana Marjanen, lisävihkotyöryhmän puheenjohtaja