Jaahas, taas näitä otsikoita, ties kuinka mones tälle päivälle. Ja sitten normaali rallatus ”sillistä ja kuravedestä” päälle. Eikös se niin yleensä mene? Vai ei kait ne siellä Kirkkohallituksessa nyt ihan kummallisiksi ole tulleet. Pitäisiköhän sittenkin varmuuden vuoksi lukea blogia vähän eteenpäin?
Julkaisupäivästään huolimatta blogin otsikko ei ole välttämättä aivan tuulesta temmattu. Virsikirjan lisävihkoa valmistellessa on nimittäin aivan vakavastikin pohdittu monikielisyyttä osana virsikirjan lisävihkoa. Kansainvälisten esimerkkien rohkaisemina on harkittu sitä, että lisävihko voisi sisältää eri kieliä varsinkin niistä kieliryhmistä, joiden edustajia asuu Suomessa runsaasti. Viralliset kielet ruotsi ja saame ovat tässä suhteessa tärkeitä, mutta yhtä lailla esimerkiksi englantia, viroa ja venäjää on pohdittu osana virsien kieliä.
Erityisen mielenkiintoista saattaisi olla se, jos uusista virsistä löytyisi myös arabiankielinen virsiteksti. Virressä, jossa ylistämme suomeksi Jumalaa, olisi siten täysin normaalia kääntää Jumalaa tarkoittava sana arabian kielellä ”Allahiksi”. Vastaavalla tavalla hepreankielisessä virressä samassa kohdassa puhuttaisiin kaiketi ”Elohimista”, joka tulee samasta Jumalaa tarkoittavasta sanajuuresta. Ehkä kuitenkin on tarpeen korostaa, että kristillisessä virressä puhuttaisiin myös ”Allahin Pojasta ja Pyhästä Hengestä”, mitä vaikkapa arabian kieltä puhuva muslimi ei tietystikään tekisi.
Vaikka sanojen käännökset kielestä toiseen saattavat olla sinänsä varsin yksiselitteisiä, voi kuitenkin olla, että monikielisyyden ja –kulttuurisuuden sisäistäminen on tätä paljon vaikeampaa. Viime kesänä minut yllätti Yle:n sivuilla käyty keskustelu virsikirjan lisävihkon monikulttuurisuudesta. Nimimerkki Henrikki kirjoitti tuolloin närkästyneen oloisesti: ”Jos nyt suunniteltuun lisävihkoon eli Lutherilaisen kirkon virsikirjaan, otettaisiin mahdollisesti muiden uskontojen laulujakin mukaan, olisi se kyllä kristinuskon sanoman häpäisyä ellei peräti pilkkaa!” Kirjoittaja oli ymmärtänyt virsien monikulttuurisuuden tarkoittavan samalla moniuskontoisuutta, mikä ei varmastikaan ole ollut lisävihkoa valmistelevan työryhmän ajatus. Voi siis olla, että kaikille ei olisi aivan yksinkertaista hahmottaa arabiankielistä minareettirukouskutsua muistuttavaa säveltä kristilliseksi virreksi, vaikka sanat sinänsä olisivat kuinka perusluterilaisia tahansa.
Tuntuu ylipäätään siltä, että monikulttuurisuudessa ja monikielisyydessä on vielä aika paljon oppimista. Vastikään Kirkkojen maailmanneuvosto raportoi siitä, kuinka muslimienemmistöisen Malesian kristityiltä oli valtiovallan toimesta kielletty ”Allah”-sanan käyttö. Enkä oikein tiedä, ollaanko täällä suvaitsevaisuuden mallimaa Suomessakaan paljoa pidemmällä. Hiukan on ollut epäileväinen olo käydyn Suvivirsi-keskustelun jälkeen. Kulttuurien ja kielien rajoittamisilla ja kielloilla tuskin voidaan edistää dialogia ja suvaitsevaisuutta katsomusten välillä, riippumatta siitä, mitä muotoja nämä kiellot missäkin saavat.
Jeesuksen seuraajilleen antaman lähetyskäskyn perusteella evankeliumi on tarkoitettu kaikille kielille ja kulttuureille. Monikulttuurisuuden keskellä yksi ja sama evankeliumi kuulostaa ja näyttää siksi huomattavan moninaiselta. Siinä onkin meille yhtenäiskulttuurin kasvateille melkoinen kasvamisen paikka.
Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri
Uusi Virsi 