Oppia ikä kaikki

DSCN2101 (2)

Kolme vuotta lisävihkotyöryhmän jäsenenä – huonomminkin olisi varmaan voinut aikansa käyttää! Olen ymmärtääkseni edustanut ryhmässä ns. vakavan musiikin säveltäjiä, ja olen tyytyväinen, jos minusta on ollut hyötyä projektille siinä roolissa. Toisaalta työtapamme on ollut keskusteleva, haastavakin, ja joukossamme on vallinnut ilmaisun vapaus myös oman ”mandaatin” ulkopuolisissa asioissa. Virsi on kokonaisuus jota on oikeastaan mahdotonta purkaa osiin (sisältö, sanat, sävelmä…). Välillä sitäkin on silti ollut pakko yrittää.

Huomaan ajattelevani kohta päättyvää lisävihkotyötä myös siltä kannalta mitä itse olen siltä saanut ja siitä oppinut.

Ensinnäkin olen oppinut tuntemaan virren ja kirkkomusiikin asiantuntijoita. Kuten kirkollinen väki useimmiten, he ovat paitsi teräviä ja oppineita myös mukavia ja huumorintajuisia ihmisiä. Työskentelymme on vienyt aikaa ja voimia, kokoukset ovat olleet pitkiä ja kotitöitäkin on riittänyt. Päällimmäisenä muistona on silti: olipas meillä hauskaa!

***

Toiseksi olen ymmärtänyt miten vaikeaa hyvän virren tekeminen on. Olemme läpikäyneet valtavan aineiston. Suoraan sanoen se on tuntunut usein kahlaamiselta tai jopa suossa tarpomiselta. Silloin tällöin olemme saaneet hetken surffatakin aallonharjalla: ”Hei, tässä on jotain!” Uuden, toimivan virren löytäminen ja sen yhdessä veisaaminen on elähdyttävä löytöretkeilijän kokemus, konkreettinen perustelu sille miksi tällaista työtä tehdään.

Olen aistinut että varsinkin virsitekstin ja -käännöksen tekijä joutuu miettimään koreografiansa tarkkaan, kun yhtälöön pitäisi saada mahtumaan oma persoonallinen kokemus ja yhteisesti hyväksytyt teologiset periaatteet – siis kertoa tuttu tarina yhä uudestaan omin sanoin. Kaiken lisäksi se pitäisi tehdä se niin että teksti toimii paperilla ja sekä tuntuu että kuulostaa hyvältä laulettuna. Osaavia virsirunoilijoita ei ole joka niemessä ja notkossa.

Virsimelodian säveltäminen ei ole sekään mikään ”piece of cake”, varsinkin kun sävel useimmiten syntyy sanojen jälkeen. Kuitenkin meillä säveltäjillä on sikäli helpompaa (lue: vapaammat kädet) että musiikilla on oma kielioppinsa ja sanastonsa joka pakenee määrittelyjä. Kuten sanotaan, musiikki on abstraktia. Tai että se on parhaimmillaan jotain äärettömän tarkkaa mutta samalla sellaista jota ei voi sanoin ilmaista. Tulisikohan tästä mieleen jotain muuta samankaltaista…?

***

Kolmanneksi paradoksi: Tutustumalla tuhansiin virsiin, keskustelemalla niistä ja analysoimalla niitä olen tullut siihen tulokseen, että ainakin minun on entistäkin vaikeampaa määritellä virttä tyhjentävästi ja yksiselitteisesti. Ei se mitään. Ihmismieli ehkä pysyy samana, mutta tämä meidän ihmisten maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa. Olkoon siis virsikin. Virsikirjan uudistaminen ei varmaankaan lopu lisävihkotyöryhmän karonkkaan.

***

Tämä oli viimeinen esiintymiseni tällä foorumilla. Kiitos teille, lukijat!

Olli Kortekangas, säveltäjä, lisävihkotyöryhmän jäsen

Mainokset

Kevään merkkejä

DSCN2101 (2)

Lisävihkotyöryhmän tammikuinen säveltäjäseminaari on tuottanut ilahduttavan runsaan sadon. Se kertoo omalta osaltaan siitä että kirkollinen musiikki kiinnostaa suomalaista säveltäjäkuntaa yhä laajemmin. Tähän kannattaisi tarttua nykyistä aktiivisemmin sekä kirkon että yksittäisten seurakuntien tasolla. Kulttuuri, myös hengellinen sellainen, on vaikeuksissa jos yhteys oman ajan tekijöihin ei toimi tai peräti katkeaa. Toisaalta itselläni ja muutamalla kollegallani on hyviä ja rohkaisevia kokemuksia yhteistyöstä seurakuntien ja kirkkomuusikoiden kanssa.

Rakas naapurimme tarjoaa meille jälleen kerran seuraamisen arvoisia esimerkkejä. Kirkkomusiikin säveltäjät ry oli kutsunut taannoisen seminaarinsa luennoitsijaksi ruotsalaisen Sven-David Sandströmin, joka on muun tuotantonsa ohessa säveltänyt huomattavan määrän kirkkomusiikkia, myös seurakuntien jokapäiväiseen käyttöön. Sandström esitteli Ruotsin kirkon toimeksiannosta syntynyttä 72(!) liturgisen teoksen kokonaisuutta, ja lisää näytteitä hänen taidokkaasta, silti helposti lähestyttävästä musiikistaan kuultiin Kirkko soikoon –festivaalin konsertissa samana iltana.

Projekti ei edes ole ainoa laatuaan. Palmusunnuntaina kuulin Tukholmassa Rolf Martinssonin Luukas-passion, josta on tuoreudestaan huolimatta ehtinyt jo tulla aikamoinen hitti. Tämä teos on puolestaan 13 seurakunnan yhteistilaus. Kaipaan meillekin tällaista toimintaa, ja ihailen ruotsalaisten kollegoideni käytännöllisyyttä ja hyvää itsetuntoa. Kun osaa, voi toimia vapaasti mitä perinteisimpien muotojen parissa. Maassa maan tavalla, totta kai. Silti uskallan toivoa että mekin olemme matkalla tuohon suuntaan. Ennakkoluulomme vain sitovat meitä vielä, puolin ja toisin.

Kevään merkkejä, joka tapauksessa. Sokerina pohjalla pienen lounaissuomalaisen ”kesäkotiseurakuntani” pääsiäismessu: en muista nähneeni kirkossa niin paljon väkeä aikoihin. Johtuisikohan se siitä, että saarna oli väkevä ja musiikki soi upeasti? Seurakunnassa on nähty paljon vaivaa, ja se kannattaa.

Olli Kortekangas, lisävihkotyöryhmän jäsen

Metsänhoidollisia periaatteita

Anna-Mari Kaskinen ja Helmi kuva (2)

Viimekertaisessa blogissani kirjoitin virsimetsästä. Nyt käännän katseen metsänhoidollisiin periaatteisiin. Paljon siitä, mikä pätee metsänhoidossa, voidaan soveltaa virsimetsän istutukseen.

Metsien uudistaminen on sijoitus, joka tähtää kauas tulevaisuuteen. Metsänomistaja valitsee tarkkaan kasvatettavat puulajit, maanmuokkaustavan ja uudistusmenetelmän.

Maanmuokkausta tehdään, jotta uusi metsä saisi mahdollisimman hyvät kasvuolosuhteet  heti ensimmäisinä vuosina. Humuskerrosta rikotaan hieman. Tärkeää on että metsä kasvaa laadukasta puuta uusille sukupolville.

Metsänomistaja tilaa taimet ajoissa. Puulajit hän valitsee kasvupaikan mukaan. Jotkut puut kuten mänty sopivat karujen maiden puulajeiksi. Toisia, kuten rauduskoivua ja kuusta, istutetaan ravinteikkaampaan maahan.

Taimikkoa täytyy aluksi hoitaa ahkerasti, muuten ympäröivä kasvillisuus saattaa tukahduttaa kasvun. Eri puulajeja kasvatetaan samassa metsässä ja hakkuissakin voidaan havumetsään jättää lehtipuita. Myös kääpäiset, palaneet ja koloiset puut jätetään metsään eikä yksittäisiä maahan kaatuneita puita korjata pois. Tavoitteena on säilyttää metsien monipuolisuus ja arvokkaat, yksittäiset luontokohteet.

Uuden virsimetsän istutustyö on vielä kesken. Maanmuokkausta on tehty esittelemällä uudistustyötä eri foorumeilla. Työryhmä on kartoittanut tarvittavia puulajeja ja keskustellut uudistustyön menetelmistä. Taimia on tilattu niin runoilijoilta kuin säveltäjiltä.

Uuden virsimetsän kasvupaikkaa on kartoitettu ja tavoitteet on pyritty pitämään kirkkaina mielessä. Tiedossa on, että kasvualusta pitää sisällään niin karua maata kuin ravinteikkaampia alueita. Tavoitteena on lajien runsautta huokuva, täyteläinen virsimetsä, joka kunnioittaa metsän monimuotoisuutta. Mukaan on etsitty myös eksoottisia lajeja, joita suomalaisessa virsimetsässä ei aikaisemmin ole tavattu.

Viimeaikaisessa virsityössä, sekä vuoden 1986 virsikirjan että Ruotsin kirkon suomennetun virsikirjan kohdalla, arvona on pidetty hyvää, kaunista ja kieliopillisesti moitteetonta kieltä, joka samalla on ilmeikästä ja herkkää.

Uutta, monimuotoista virsimetsää istutettaessa myös kielellisiä periaatteita on katsottu väljemmin kuin 30 vuotta sitten. ”Kääpäisille, palaneille ja koloisille” sanoille on raivattu tilaa, jotta satunnaisesti metsään saapuva samoilija tunnistaisi lajin, tuntisi tuoksun, kohtaisi oman elämänsä puun. Vaikka se olisi maahan romahtanut runko, jonka kuhmuraista kaarnaa aurinko lämmittää.

Anna-Mari Kaskinen

Rakkaus on vaikeaa

Jaana Marjanen

Rakkaus on vaikea elää todeksi, tietää jokainen, mutta se on kuulemma vaikea säveltääkin. Se näet sisältää diftongin, rakkaan äidinkielemme erityispiirteen, jossa on kaksi eri vokaalia peräkkäin. Näin sanovat ne, jotka kirjoittavat runoja sävellettäviksi tai säveltävät runoja.

Säveltämisen, laulettavuuden ja asian oikein ymmärtämisen takia tavujen pituudet ovat ratkaisevia. On parasta, että lyhyt tavu on jokaisessa virrensäkeistössä samalla kohdalla ja pitkä tavu vastaavasti.

Työryhmämme suomenkielen asiantuntijalta, professori Kaisa Häkkiseltä opin viime kokouksessamme, että lyhyt tavu sisältää joko yhden vokaalin tai yhden konsonantin ja vokaalin. Kahdesta konsonantista ja yhdestä vokaalista tulee jo pitkä tavu.

Niinpä lisävihkoon lähetetyt runot ja sävelmät syynätään tarkasti kokouksissamme. Laulun tai veisuun on kuulostettava siltä, mitä sillä tarkoitetaan. Virsiin ei saa syntyä sivumerkityksiä, kuten säveltäjäjäsenemme Olli Kortekangas taannoin blogikirjoituksessaan hauskasti osoitti.

Sävelmän ja tekstin yhteensopivuus ei kuitenkaan tarkoita, että lisävihkon virret puristetaan samaan muottiin. Musiikin tyylillinen kirjo on nykyään valtavan laaja, kenties laajempi kuin koskaan ennen. Uskon, että se näkyy tulevassa virsikirjan lisävihkossa. Se merkitsee, että myös sisällöllinen ja kielellinen kirjo laajenee. Ehkä löydämme uusia kielikuvia, jotka sanoittavat uskoa ja rukousta toisin kuin ennen.

Jaana Marjanen

Ilmaisusta ja tekniikasta

DSCN2101 (2)

”Tellervo, sun pitää kaatua ja painautua syyliini”, vaatii laulaja Ilkka Kuusiston teoksessa Käyn kohti kylää. Nuotissa tosin lukee ”katua” ja ”syliini”, mutta minkäs teet kun aika-arvot ovat mitä ovat. Ilkka, musiikin tuhattaituri, osaa myös ”väärin” säveltämisen, ja tuo laulu on hirtehinen parodia siitä, miten käy, jos ei ole tarkkana lyhyiden ja pitkien vokaalien kanssa, sanapainoista puhumattakaan. Laulaja nimittäin toivoo myös että ”kaikki paalau-TUI-si ennal-LEEN…”

Laulumusiikin säveltäjänä ja lisävihkotyöryhmän jäsenenä olen erityisen kiinnostunut sanan ja sävelen suhteesta – sekä sisällöllisessä että teknisessä mielessä. Vokaalien pituuteen ja sanapainoon liittyvät ongelmat, samoin varsinainen asiantuntemukseni, rajoittuvat lähinnä omaan genreeni; kutsukaamme sitä vaikka koraaliosastoksi. Ns. gospelosastolla tilanne on toinen, kun tyyli sallii vapauden tulkita rytmiä puhutun kielen suuntaan ja suorastaan edellyttää sitä.

Tiedän että tekevälle sattuu. En siis halua olla pelkkä virhebongari, vaan pyrin tosissani löytämään jokaisesta eteeni tulevasta virsiehdotuksesta sen ”jujun”. Tanssiguru Jorma Uotisen sanoin taideteoksessa tärkeintä on ilmaisun syvyys. Tämä pätee myös virteen. Teknisen toteutuksen on kuitenkin syytä olla viimeisen päälle, sillä se kruunaa kokonaisuuden. Asian voi sanoa toisinkin: parhaissa teoksissa ilmaisu ja tekniikka ovat yhtä.

Olli Kortekangas