Oppia ikä kaikki

Kolme vuotta lisävihkotyöryhmän jäsenenä – huonomminkin olisi varmaan voinut aikansa käyttää! Olen ymmärtääkseni edustanut ryhmässä ns. vakavan musiikin säveltäjiä, ja olen tyytyväinen, jos minusta on ollut hyötyä projektille siinä roolissa. Toisaalta työtapamme on ollut keskusteleva, haastavakin, ja joukossamme on vallinnut ilmaisun vapaus myös oman ”mandaatin” ulkopuolisissa asioissa. Virsi on kokonaisuus jota on oikeastaan mahdotonta purkaa osiin (sisältö, sanat, sävelmä…). Välillä sitäkin on silti ollut pakko yrittää.

Huomaan ajattelevani kohta päättyvää lisävihkotyötä myös siltä kannalta mitä itse olen siltä saanut ja siitä oppinut.

Ensinnäkin olen oppinut tuntemaan virren ja kirkkomusiikin asiantuntijoita. Kuten kirkollinen väki useimmiten, he ovat paitsi teräviä ja oppineita myös mukavia ja huumorintajuisia ihmisiä. Työskentelymme on vienyt aikaa ja voimia, kokoukset ovat olleet pitkiä ja kotitöitäkin on riittänyt. Päällimmäisenä muistona on silti: olipas meillä hauskaa!

***

Toiseksi olen ymmärtänyt miten vaikeaa hyvän virren tekeminen on. Olemme läpikäyneet valtavan aineiston. Suoraan sanoen se on tuntunut usein kahlaamiselta tai jopa suossa tarpomiselta. Silloin tällöin olemme saaneet hetken surffatakin aallonharjalla: ”Hei, tässä on jotain!” Uuden, toimivan virren löytäminen ja sen yhdessä veisaaminen on elähdyttävä löytöretkeilijän kokemus, konkreettinen perustelu sille miksi tällaista työtä tehdään.

Olen aistinut että varsinkin virsitekstin ja -käännöksen tekijä joutuu miettimään koreografiansa tarkkaan, kun yhtälöön pitäisi saada mahtumaan oma persoonallinen kokemus ja yhteisesti hyväksytyt teologiset periaatteet – siis kertoa tuttu tarina yhä uudestaan omin sanoin. Kaiken lisäksi se pitäisi tehdä se niin että teksti toimii paperilla ja sekä tuntuu että kuulostaa hyvältä laulettuna. Osaavia virsirunoilijoita ei ole joka niemessä ja notkossa.

Virsimelodian säveltäminen ei ole sekään mikään ”piece of cake”, varsinkin kun sävel useimmiten syntyy sanojen jälkeen. Kuitenkin meillä säveltäjillä on sikäli helpompaa (lue: vapaammat kädet) että musiikilla on oma kielioppinsa ja sanastonsa joka pakenee määrittelyjä. Kuten sanotaan, musiikki on abstraktia. Tai että se on parhaimmillaan jotain äärettömän tarkkaa mutta samalla sellaista jota ei voi sanoin ilmaista. Tulisikohan tästä mieleen jotain muuta samankaltaista…?

***

Kolmanneksi paradoksi: Tutustumalla tuhansiin virsiin, keskustelemalla niistä ja analysoimalla niitä olen tullut siihen tulokseen, että ainakin minun on entistäkin vaikeampaa määritellä virttä tyhjentävästi ja yksiselitteisesti. Ei se mitään. Ihmismieli ehkä pysyy samana, mutta tämä meidän ihmisten maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa. Olkoon siis virsikin. Virsikirjan uudistaminen ei varmaankaan lopu lisävihkotyöryhmän karonkkaan.

***

Tämä oli viimeinen esiintymiseni tällä foorumilla. Kiitos teille, lukijat!

Olli Kortekangas, säveltäjä, lisävihkotyöryhmän jäsen

Advertisement

Lisävihkon virsiä testaamassa

Olen viimeaikoina ollut mukana monessa tilanteessa, jossa koelauletaan lisävihkoon ehdolla olevia lauluja ja virsiä. Kiinnostusta hanketta kohtaan on selvästi ilmassa. Jotkut ovat tosin olleet siinä käsityksesssä, että nyt ollaan tekemässä kirkollemme kokonaan uutta virsikirjaa.

Eri-ikäiset seurakuntalaiset tarttuvat virsiehdotuksiin yllättävänkin ennakkoluulottomasti. Jotkut melodiat tuntuvat aluksi vaikeilta, mutta silti asenne on toiveikas: ”Tätä kun muutaman kerran laulaa, niin kyllä sen oppii.”

Ehdotukseen sisältyy useita kaanoneita. Niiden melodiat ovat yksinkertaisia, mutta kun kaikki laulavat yhdessä, syntyy yhteisöllinen kokemus, ”kuin laulaisi kuorossa”.

Jotkut laulut lähtevät lentoon ensilaulamalta. ”Tästä tulee hitti.”  Toiset kaipaavat enemmän lämmittelyä  tai jäävät etäämmiksi.

Laulut, joissa arkiset, sanat yhdistyvät pyhän kokemukseen, herättävät hämmästynyttä iloa: ”Yllättävää, että tällaisiakin sanoja voisi olla virsissä.”

Muutama päivä sitten olin mukana tilaisuudessa jossa Lohjan seurakunnan virolainen ystävyysseurakunta oli ensivierailulla. Tuntui sykähdyttävältä, kun ensimmäinen laulu, jonka he esittivät oli  Mu süda ärka üles.  Kaikesta näki, että virsi oli heidän kirkkonsa aarre. Juuri edellisessä kokouksessamme oli käsitelty tuota virttä ja sen käännöstä.

Viime  viikonloppuna lauloimme virsiä ja virsiehdotuksia Sveitsin suomalaisten kanssa heidän kirkkopäivässään. Aluksi kävimme laulaen läpi suomalaisen virsikirjan historiaa. Se kertoo, että virsiuudistus kirkossamme on halki vuosisatojen  noussut todellisesta tarpeesta. Lisävihkoehdotuksen laulut herättivät vilkasta keskustelua. Jotkut sävelmät tuntuivat liian vaikeita, jotkut  laulut herättivät ensi kuulemalta ihastusta. Kansainvälisen aineiston vahvaa mukana oloa pidettiin myönteisenä asiana. Joihinkin Sveitsin kaupunkeihin alettiin jo suunnitella virsilauluiltoja ja -tapahtumia.

Virsi elää!

Anna-Mari Kaskinen

Mun, sun ja meidän laulut

Vastikään kirkolliskokouksessa nousi esille kysymys uusioperheiden avioliiton vihkikaavasta – tulisiko naimisiin menevän pariskunnan lapset edellisestä avioliitosta ottaa jollain tavoin huomioon vihkimisen sanamuodoissa. Millä tavalla vanhemmat sitoutuvat sellaiseen kasvatustehtävään, joka tulee liiton myötä kiinteäksi osaksi omaa elämää?

Virsikirjan lisävihkoa valmistellessa on välillä tullut mieleen analogia kirkosta ja seurakuntalaulusta yhdenlaisena ”uusioperheenä”. Tuntuu nimittäin toisinaan siltä, että kirkkomme sisällä elävissä kristillisissä perinteissä on hyvin erilainen käsitys siitä, mitä on virsi ja hengellinen laulu. Tämän voi havaita tietysti jo pelkästään vertailemalla eri hengellisten liikkeiden omia laulukirjoja. Niissä korostuvat tietyt musiikkityylit, tietty sanasto, tietyt teologiset painopisteet. Viime vuosikymmenten yhteiskunnan voimakas kansainvälistyminen ja toisaalta kirkkojen välinen ekumenia ovat entisestään laajentaneet laulujen kirjoa.

Kun kootaan yhteen kirkon yhteistä laulukirjaa, on otettava huomioon yhtäältä kirkon olemassaoleva moninaisuus mutta toisaalta myös kirkon ykseys. Löydetäänkö lopulta jotain sellaista, johon kaikki haluavat sitoutua? Vai onko tyydyttävä siihen, että vain oma hengellinen perinne edustaa kirkon ”aitoa, yhteistä uskoa”?

Uusioperheessä yhteisen elämän opettelu vaatii runsaasti aikaa, kärsivällisyyttä ja sietämisen opettelua – anteeksiantoakin tarvitaan. Se mihin sitoudun, ei ole kevyt ratkaisu, vaan vaatii monenlaisten ihmisten ja asioiden huomioonottamista, myös heidän huomioonottamista, jotka ovat jääneet perheen ulkopuolelle.

Rohkaisevaa tällä matkalla on Raamatun loppulehdillä oleva kuva kirkosta:

Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: – Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa! (Ilm. 7:9-10)

Voisiko tämä olla totta jo nyt?

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri

Uusia virsiä? -messun kokemuksia

”Koko kirkkokansa oli mukana ja kirkossa oli hyvä olo ja lämmin tunnelma.” Näin kommentoi innoissaan eräs seurakuntalainen Nummelan kirkossa Uusi virsi -messun jälkeen. Messun kaikki virret ja laulut olivat niitä lauluja, jotka mitä todennäköisimmin sisältyvät työryhmämme jo lähes valmiiseen lisävihkoehdotukseen. Olin valinnut ne kyseistä pyhää silmällä pitäen, aiheena oli itsensä tutkiminen.

Lauluja oli yhteensä 11, eli yli kahdeksasosa koko laulustosta. Opetin laulut ensin kirkkokuorolle, joka toimi kanssani messussa esilaulajina. Kirkkokuorolaiset oli jo varsin ilahtuneita laulujen musiikillisesta monipuolisuudesta, valoisuudesta sekä tekstien tuoreudesta, syvyydestä ja hienosta uudentyyppisestä virsirunoudesta. Jopa täyden kympin sai yksi Pekka Kivekkään teksti.

Sekä kuorolaiset että sitten myös koko koolla ollut seurakunta kokivat nämä laulut helposti omaksuttaviksi ja mukaansa tempaaviksi. Mukana oli mm. kaksi irlantilaista sävelmää, joita kiiteltiin valoisuudesta ja luonnonläheisyydestä. Ne ovat erään kommentin mukaan jotenkin suomalaiseen sielunmaisemaan sopivia, vaikkakin usein sisältävät aavistuksen enemmän valoa kuin perinteinen suomalainen kansankoraali.

Erityistä kiitosta sai myös kansainvälisen lauluston mukaan ottaminen lisävihkoon. Vaikka emme pysty lisävihkolla vastaamaan kaikkiin eri kulttuurien tarpeisiin, voimme kuitenkin osoittaa, että haluamme tehdä nähtäväksi monien kultturien läsnäolon seurakunnissamme, ja kutsua kaikenlaisia ihmisiä mukaan. Musiikillisessa vuorovaikutuksessa kaikki rikastuvat.

Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen