Oppia ikä kaikki

Kolme vuotta lisävihkotyöryhmän jäsenenä – huonomminkin olisi varmaan voinut aikansa käyttää! Olen ymmärtääkseni edustanut ryhmässä ns. vakavan musiikin säveltäjiä, ja olen tyytyväinen, jos minusta on ollut hyötyä projektille siinä roolissa. Toisaalta työtapamme on ollut keskusteleva, haastavakin, ja joukossamme on vallinnut ilmaisun vapaus myös oman ”mandaatin” ulkopuolisissa asioissa. Virsi on kokonaisuus jota on oikeastaan mahdotonta purkaa osiin (sisältö, sanat, sävelmä…). Välillä sitäkin on silti ollut pakko yrittää.

Huomaan ajattelevani kohta päättyvää lisävihkotyötä myös siltä kannalta mitä itse olen siltä saanut ja siitä oppinut.

Ensinnäkin olen oppinut tuntemaan virren ja kirkkomusiikin asiantuntijoita. Kuten kirkollinen väki useimmiten, he ovat paitsi teräviä ja oppineita myös mukavia ja huumorintajuisia ihmisiä. Työskentelymme on vienyt aikaa ja voimia, kokoukset ovat olleet pitkiä ja kotitöitäkin on riittänyt. Päällimmäisenä muistona on silti: olipas meillä hauskaa!

***

Toiseksi olen ymmärtänyt miten vaikeaa hyvän virren tekeminen on. Olemme läpikäyneet valtavan aineiston. Suoraan sanoen se on tuntunut usein kahlaamiselta tai jopa suossa tarpomiselta. Silloin tällöin olemme saaneet hetken surffatakin aallonharjalla: ”Hei, tässä on jotain!” Uuden, toimivan virren löytäminen ja sen yhdessä veisaaminen on elähdyttävä löytöretkeilijän kokemus, konkreettinen perustelu sille miksi tällaista työtä tehdään.

Olen aistinut että varsinkin virsitekstin ja -käännöksen tekijä joutuu miettimään koreografiansa tarkkaan, kun yhtälöön pitäisi saada mahtumaan oma persoonallinen kokemus ja yhteisesti hyväksytyt teologiset periaatteet – siis kertoa tuttu tarina yhä uudestaan omin sanoin. Kaiken lisäksi se pitäisi tehdä se niin että teksti toimii paperilla ja sekä tuntuu että kuulostaa hyvältä laulettuna. Osaavia virsirunoilijoita ei ole joka niemessä ja notkossa.

Virsimelodian säveltäminen ei ole sekään mikään ”piece of cake”, varsinkin kun sävel useimmiten syntyy sanojen jälkeen. Kuitenkin meillä säveltäjillä on sikäli helpompaa (lue: vapaammat kädet) että musiikilla on oma kielioppinsa ja sanastonsa joka pakenee määrittelyjä. Kuten sanotaan, musiikki on abstraktia. Tai että se on parhaimmillaan jotain äärettömän tarkkaa mutta samalla sellaista jota ei voi sanoin ilmaista. Tulisikohan tästä mieleen jotain muuta samankaltaista…?

***

Kolmanneksi paradoksi: Tutustumalla tuhansiin virsiin, keskustelemalla niistä ja analysoimalla niitä olen tullut siihen tulokseen, että ainakin minun on entistäkin vaikeampaa määritellä virttä tyhjentävästi ja yksiselitteisesti. Ei se mitään. Ihmismieli ehkä pysyy samana, mutta tämä meidän ihmisten maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa. Olkoon siis virsikin. Virsikirjan uudistaminen ei varmaankaan lopu lisävihkotyöryhmän karonkkaan.

***

Tämä oli viimeinen esiintymiseni tällä foorumilla. Kiitos teille, lukijat!

Olli Kortekangas, säveltäjä, lisävihkotyöryhmän jäsen

Advertisement

Mitä kritisoidaan, kun kritisoidaan ”uusia virsiä”?

Räväkkäsuinen toimittajaveteraani Hannu Taanila riepotteli äskettäin puheessaan värikkäin sanakääntein ”uusia virsiä”. Puuttumatta tässä sen enempää tuon kritiikin sinänsä kiinnostaviin perusteluihin haluaisin kiinnittää erityishuomion riepottelun kohteena olleisiin ”uusiin virsiin”. Usein muulloinkin nimittäin kuulee kritisoitavan ”uusia virsiä”, mutta oikeastaan mistään ei käy ilmi, mitä näillä ”uusilla virsillä” varsinaisesti tarkoitetaan. Seuraavassa käyn lyhyesti läpi, mitä eri asioita arvelen näillä useimmiten tarkoitettavan.

a) Vuoden 1986 hyväksytyn virsikirjan uudet virret. Pian 30 vuoden ikään ehtineen virsikirjamme 632 virttä kirvoittavat edelleen monilta kitkeriä kommentteja: ”Ei niitä uusia virsiä osaa laulaa, kun menivät sen virsikirjankin muuttamaan.” Monelle harmitusta ovat aiheuttaneet virsien kielelliset muutokset, toisille ehkä uudet musiikilliset tyylisuunnatkin. Toisaalta yllättävän monien tämän päivän ihmisten suosikkivirret ovat juuri tuon virsikirjan uusia virsiä. Oman kokemukseni mukaan useimmat ihmiset, jotka aluksi kieltävät tuntevansa virsiä, tunnistavat lopulta helposti ainakin kymmenkunta nimenomaan vuonna 1986 virsikirjaan otettua uutta virttä ja pitävät niitä ihan kelpoina laulettavina.

b) Virsikirjan vuosien 2000 ja 2003 liiteosien laulut. Kirkon virallisessa kielenkäytössä virsillä tarkoitetaan ainoastaan kirkolliskokouksen hyväksymiä virsiä (ks. kohta a). Sen sijaan virsikirjan 700- ja 800-numeroiset laulut eivät virsiä ole, vaikka ne kyseisen painotuotteen välissä ovatkin. Ne on hyväksytty lauluiksi osina kirkkokäsikirjoja, ei virsiksi. Monien mielestä tämä on aika hassua, mutta näin se vain on. Suuressa osassa liiteosan lauluissa on tuttu vanha virsisävelmä ja niinpä muutamista onkin tullut erittäin käytettyjä lauluja vaikkapa kaste- ja vihkitoimituksissa.

c) Lasten virsi, Siionin virret, Uusia virsiä, Luterilaisia virsiä, Nuoren seurakunnan veisut ja monet muut kokoelmat. Evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole monopolia virsi-sanan käyttöön ja niinpä eri järjestöt, herätysliikkeet ja kaupalliset kustantajatkin ovat käyttäneet nimitystä hengellisten laulukokoelmiensa kansissa. Toisinaan mukana on saattanut olla yhteislauluja jopa maalliseltakin puolelta. Toisaalta monia laulukokoelmien lauluja saatetaan käyttää oheismateriaalina seurakunnan tilaisuuksissa ja jumalanpalveluksissakin, mikä on saattanut tehdä niistä ihmisten mielissä ”virallisia virsiä”. Niitä ne eivät kuitenkaan ole, jos kirkolliskokouksen päätöstä pidetään määritelmän mittapuuna.

d) Virsikirjan lisävihkon uudet virret. Tämän blogin pääaihe, virsikirjan lisävihko, on tällä hetkellä vielä tulevaisuutta. Loppukiri valmistelussa on alkamassa ja syksyn aikana työryhmän työ tulee päätökseensä. Vielä ei kuitenkaan ennen kirkolliskokouksen päätöstä tiedetä – ei edes Hannu Taanila –, mitkä lopulta ovat lisävihkon ”uusia virsiä”. Joka tapauksessa kyse on edelleenkin vain lisävihkosta, ei varsinaisesta virsikirjasta. Virsikirja on myös tämän jälkeen se sama 632 virren kokoelma, joka nytkin on käytössä.

Uusia virsiä voi ja tuleekin kritisoida – sillä tavalla on koeteltu ja seulottu virsiä Suomessa jo ainakin 500 vuoden ajan. Kaikki uudet virret eivät ole aina välttämättä kovin onnistuneita ja silloin ne myös unohtuvat ja jäävät pois käytöstä. Toiset löydetään/opitaan ehkä vasta ajan päästä käyttöönotostaan. Aina on kuitenkin mukaan tarttunut helmiä, jotka ovat jääneet pysyviksi aarteiksi kantamaan kirkon yhteistä uskoa ja rukousta eteenpäin tuleville sukupolville. Siksi uusia virsiä kannattaa yhä tänä päivänä etsiä!

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri

Ilosanomaa mollissa vai duurissa?

Duuri on iloinen ja molli surullinen – näinhän meille on opetettu. Hämmennetään vähän. Duuria vai mollia, iloista vai surullista: Tääll´ yksinäni laulelen, Maan päällä paikka yksi on, Niin kuin muuttolintusen tie, Mun kanteleeni kauniimmin, Joulupuu on rakennettu, Soi kunniaksi Luojan, Tukkipoika se lautallansa, Sinisiä, punasia ruusunkukkia? Neljä ensimmäistä ovat duurissa – iloisia? – ja jälkimmäiset neljä mollissa – surullisiako?

Usein kuulee todettavan, että virrethän nyt ovat sellaisia mollilauluja. Mitähän se edellisen valossa tarkoittaa? Ovatko ne siis hehkeän iloista mollia vai kaihoisan surullista duuria vai jotain suloista sekoitusta?

Tuore teologian opiskelijoiden keskuudessa tehty tutkimus (Jouko Kiiski, 2014) kertoo, mitä he asiasta ajattelevat. Heidän piti ottaa kantaa väitteeseen ”Virret ovat liian mollivoittoisia”. Vastaajista kolmasosa oli samaa mieltä, ja kolmasosa taas eri mieltä. Ottivatko he kantaa oikeasti mollisävellajisten virsien määrään vai johonkin muuhun, ei kysymyksestä selviä. Vaikka monet vastaajista valittivat virsien mollivoittoisuudesta, osa vastaajista pitää juuri sen tyyppisistä virsistä. Tutkimuksessakin todetaan, että ihmisten odotukset virsiä kohtaan ovat osittain ristiriitaisia, mikä tekee virsikirjan kehittämisestä haasteellisen. Niinpä.

MuM Tuuli Muraja on pro gradu –tutkielmassaan selvittänyt, miten tämä asia oikeasti on nykyisessä virsikirjassamme. Hän on jakanut virret kolmeen kategoriaan: duuri-, molli ja kirkkosävellajit. Ja uskokaa tai älkää, duurivirret vievät voiton 45%:n osuudellaan. Mollivirsiä on 35% ja kirkkosävellajisia virsiä 20%.

Samakin virsi voi tilanteesta riippuen nostaa esiin erilaisia tunteita. Bachkin sen ymmärsi, ja käytti tehokkaasti samoja sävelmiä eri yhteyksissä, kuten vaikkapa Matteus-passiossa O Haupt voll blut und wunden –koraali ja Jouluoratoriossa Wie soll ich dich empfangen. Lopultakaan kokemus virrestä ei riipu niinkään virren sävellajista, vaan enemmänkin virren toteutustavasta. Taitava veisuunjohtaja tai laulaja tekee hyvästä virrestä sisällönmukaisen ja musiikillisesti mielenkiintoisen toteutuksen.

Tulevaa lisävihkoa valmistellessamme olemme pyrkineet pitämään yhtenä ohjenuoranamme tehtäväksi antommekin valossa, että uusien virsien myötä tulisi seurakunnan lauluun lisää iloa. Nopea laskutoimitus melko lopullisesta paketistamme lisävihkoehdokkaita kertoo, että 68 % on duuri- tai ”duurihkossa” sävellajissa, 18 % mollissa, 12 % kirkkosävellajeissa ja lisäksi muutamaa on vaikea määritellä. Olemmeko ilon tuojina onnistuneet, jää teidän ja tulevien sukupolvien arvioitavaksi.

Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen

Golfarin virsi

Virsi on Raamattuun perustuva laulu.

Maailma on monella tapaa muuttunut siitä, kun Raamatun kirjoituksia on kirjoitettu ajanlaskumme ensimmäisiin vuosikymmeniin. Ymmärryksemme maailmasta ja kieli, jolla tuota sanoitamme, on muuttunut monta kertaa ja monella eri tasolla vuosituhansien aikana. Miten sitten virsi, jota veisaamalla pyrimme sanoin ja sävelin etsimään, kysymään ja osoittamaan tuota Raamatun mukaista uskoamme. Kun maailma on aivan viimeisten vuosikymmenten aikana teknologisoitunut ja radikaalistikin muuttunut, olisiko virren ilmaisumuodon muututtava? Vai edustaako virsi ja virren veisuu jotain pysyvää, tukevaa muuria, johon nojautuen ihmisen on helpompi kestää kun ympärillä niin moni asia tuntuu musertuvan? Virsikirjan lisävihkoa kootessamme, olemme törmänneet lukuisiin hienoihin teksteihin. Mitään kovin radikaalia, tämän ajan ilmiöitä kuvaavia tekstejä ei kuitenkaan ole kovinkaan montaa eteen tullut. Kieltämättä, olisi opettelun paikka laulaa vaikkapa kännykästä, tekstiviestistä, maataloustuista, YT-neuvotteluista, työelämän joustoista, terveysliikunnan tukemisesta tai kestävästä kehityksestä nykyajan ihmisten käyttämin termein ja kielikuvin. Vai olisiko?

Harrastukseeni hurahtaneen, olisi kyllä hienoa, jos golfkenttää kiertäessä voisin hyräillä juuri harrastuksestani (tai harrastuksista ylipäätään) kertovaa virttä ja näin ylistää liikkumisen riemusta Luojaani.

Pekka Kosonen

”Laulakaa Herralle uusi laulu!”

   

Lisävihkotyöryhmä kotiutui jokunen tunti sitten kokouksesta. Parin vuorokauden ajan työryhmä ahkeroi intensiivisesti lisävihkon parissa kukkivien kirsikkapuiden katveessa Lohjalla, Vivamossa.

Päällimmäisenä tunteena oli kiitollisuus. Tuntui siltä kuin olisimme saaneet olla avaamassa kahdeksaakymmentä lahjapakettia. Oli suuri ilo laulaa suomalaisten säveltäjien ja runoilijoiden upouusia virsiä. Yhteistä lauluamme säestivät vuoroin satakieli ja mustarastas. Työryhmän jäseniä ilahdutti erityisesti se, että monissa melodioissa oli kuultavissa jotain sellaista, mitä nykyisessä suomalaisessa virsikirjassa ei vielä ole. Lisäksi kansainvälisestä aineistosta on matkan varrella jo löydetty monta mielenkiintoista sävelmää ja tekstiä, jotka tulevat täydentämään kokonaisuutta.

Mehiläinen lenteli sekä kokoushuoneessa että -papereiden joukosta löytyvässä virsirunossa. ”Mehiläisten” lisäksi uudet virret saattavat tuoda virsikirjan lisävihkoehdotukseen muitakin sanoja, joita ei aiemmin ole yhdistetty virsiteksteihin: ”miljardi”, ”polttopuut”, ”avaruus”, ”metsätie”, ”talkoovasara”, ”pihka”…

Takanamme on valtaisa urakka – materiaalin kokoaminen on nyt tehty. Tänään otimme ison askeleen eteenpäin, kun siirryimme seuraavaan työvaiheeseen. Ryhdyimme nimittäin valikoimaan noin sadan jäljellä olevan virsiehdokkaan joukosta ne kahdeksankymmentä virttä, jotka päätyvät työryhmän kokoamaan lisävihkoehdotukseen. Kesäkuussa tämä lopullinen virsilista tarkentuu entisestään. Työryhmän työ ei tosin lopu vielä siihen, sillä moni virsiteksti on vailla suomenkielistä käännöstä. Lisäksi sihteerin työlistalla ovat tekijänoikeusasiat. Edessä on myös virsikirjan lisävihkoehdotuksen perusteluiden kirjoittaminen.

Toiveena on, että virsikirjan lisävihko otetaan aikanaan uteliain mielin vastaan ja että kaikenikäiset seurakuntalaiset innostuvat laulamaan yhdessä riemullisin mielin uusia virsiä.

Virsikirjan lisävihkotyöryhmän kokousterveisiä ja -tunnelmia kirjasi ylös

Jenni Urponen

Virsi = teksti + sävelmä

Kun puhutaan Suvivirrestä, ihmisten mieleen välähtävät varmaankin tekstin alku, sävelmä ja tilanne, johon virsi on totuttu liittämään. Suvivirrestä on tullut itsenäinen käsite, johon sisältyy muutakin kuin virren teksti. Ehkä siksi Suomen nykyisen luterilaisen virsikirjan virren 571 sävelmää ei ole liitetty kirjan muihin virsiin, toisin kuin 1700- ja 1800-lukujen virsikirjoissa. Muutamat muutkin virret ovat vakiintuneet lähes samalla tavalla. Esimerkiksi Virsi 21 ”Enkeli taivaan lausui näin” on selvästi jouluvirsi. Sen sävelmän liittyminen marianpäivän virteen 50 saattaa tuntua joulun ja marianpäivän yhteyden liialliselta korostamiselta. Virsi 377 ”Sun haltuus, rakas Isäni” taas on liittynyt hautajaisiin niin tiiviisti, ettei kirkolliskokous vuonna 1986 hyväksynyt edes sen sävelmän elävöittämistä. Vastaava sävelmän elävöittäminen on toisaalta varmaan edistänyt uuden virren 600 ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan” suosiota – kiinnostavaa on, että Erkki Melartinin sävelmä alkuperäisessä tasatahtisessa muodossaan taas jäi pois suomenruotsalaisesta virsikirjasta.

Virsikirjassa on kuitenkin paljon sävelmiä, jotka on liitetty useaan tekstiin. Virsikirjoja uudistettaessa on aina keskusteltu sävelmien määrästä. Joskus on esitetty määrän rajoittamista muutamaan kymmeneen. Epäilemättä seurakuntalaisten enemmistölle tuollainenkin moninaisuus tuottaa ongelmia. Kanttoritkin tarvitsevat yleensä nuottien apua. Virsikirjan lisävihkon valmistelussa ollaan kuitenkin päätymässä ehdottamaan, että vihkon jokaisella virrellä on oma sävelmänsä, joka ei yleensä ole ainakaan aiemmasta virsikirjasta tuttu.

Valmistelussa tuli juuri eteen hieman yllättävä tilanne. Työryhmä oli jo päässyt joltiseenkin yksimielisyyteen ehdotukseen otettavista virsistä. Säveltäjäseminaariin osallistuneille oli tarjottu varsinkin sellaisia tekstejä, joille ei ollut löydetty sopivaa sävelmää. Uusia sävelmiä tuli viime hetkellä runsaasti. Joukossa oli sävelmiä sellaisiin teksteihin, jotka oli ajateltu ohittaa. Kiinnostavat sävelmät saattavat kuitenkin nostaa näitä tekstejä uudella tavalla esille.

Mahtavatko yleistynyt nuotinlukutaito ja sävelmien opiskelun mahdollisuus vaikkapa Youtuben avulla korostaa virsien tekstin ja sävelmän yhteyden merkitystä, kunkin virren omaleimaisuutta?

Erkki Tuppurainen

Mikä otetaan, mikä jätetään?

Virsikirjan lisävihkotyö on nyt siirtynyt vaikeaan vaiheeseen. Mikä laulu otetaan, mikä jätetään? Työryhmällemme annettujen raamien perusteella voimme läpikäymistämme sadoista lauluista valita vain noin 70, korkeintaan 80.

Eilen työryhmämme jäsenistä koottu laajennettu ”dispositioryhmä” piti kokousta. Valintaprosessissa tähän saakka päässeet laulut oli ryhmitelty erilaisten otsikoiden ja teemojen alle.

Lauluja oli edelleen liikaa. Pyrimme suorittamaan valintaa mielessämme lukuisia kysymyksiä. Vastaako virsi siihen toimeksiantoon, joka työryhmällemme oli annettu? Tuoko se jotain uutta nykyisen virsikirjan sisältöihin ja melodioihin? Millainen on sen sanoma? Millaisella kielellä se on ilmaistu? Otetaanko siinä lasten ja nuorten näkökulma huomioon? Entä maailmanlaajuinen kirkko? Onko virsi ”täsmävirsi”, jota voidaan käyttää väin yhtenä kirkkovuoden päivänä, vai olisiko samasta aihepiiristä olemassa monikäyttöisempi vaihtoehto?

Työskentelymme on osoittanut sen, että kirkossamme vaikuttava lauluperinne on rikas ja elinvoimainen. Olemme myös voineet näköalapaikalta katsoa virsityötä, jota muissa kirkoissa tehdään.

Mutta miten käytetään sitä laulumateriaalia, joka ei nyt tule sisältymään lisävihkoon? Kokoelman ulkopuolelle jää satoja hienoja lauluja, niin meillä kuin muualla syntyneitä. Osa lauluista on meillä aikaisemmin julkaisemattomia. Miten ne voisivat olla saavutettavissa, kun kirkossamme tehdään uusia laulukirjoja? Sekä suomen- että ruotsinkielinen lisävihkotyöryhmä on tehnyt suuren työn kartoittaessaan ja kerätessään tämän materiaalin.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, vielä tämän vuosisadan aikana kirkkomme saa kokonaan uuden virsikirjan. Näin on tapahtunut jokaisella vuosisadalla sitten 1500-luvun. Viime vuosisata oli poikkeus sikäli, että sen aikana valmistui kaksi uutta virsikirjaa, 48 vuoden välein.

Hyvää hiljaista viikkoa ja pääsiäistä kaikille virsien ystäville!

Anna-Mari Kaskinen

 

1. Kunnian saakoon

Poika Jumalan!

Kristus ylösnousi,

voitti kuoleman.

Kivi haudan suulta

vieritetty on.

Tyhjä on nyt vuode

hautakammion.

 

kerto: Kunnian saakoon,

Poika Jumalan!

Kristus ylösnousi,

voitti kuoleman.

 

2. Katso, hän saapuu!:

Murhe väistyy jo.

Herran katse loistaa

niin kuin aurinko.

Kiitosvirttä uutta

kansat laulakaa!

Tervehtikää Herraa,

synnin voittajaa.

 

kerto

 

3. Kirkkauden Herraan

aina luottakaa.

Meidät yönkin halki

Kristus johdattaa.

Maiden ääriin viesti

ihmeellinen soi.

Jeesus kuolemallaan

rauhan meille toi.

 

kerto

 

Edmund Budry 1884

käännös Richard Hoyle 1923

sävel Georg Friedrich Händel, ”Riemuitse, tytär Siionin”

suomenkieliset sanat työryhmän toimeksiannosta laatinut Anna-Mari Kaskinen.

Mitä yhteistä on kuormalavalla ja vanhalla virrellä?

Virsikirjan lisävihkon mainitseminen synnyttää mielenkiintoisia keskusteluja. Jotkut ovat harmitelleet, että edellisestä virsikirjasta poistettiin Haqvin Spegelin kirjoittama ja Elias Lönnrotin suomentama ”Jo vääryys vallan saapi” (440). He ovat jopa ehdottaneet, että se otettaisiin nyt lisävihkoon. Niin komea ja ajankohtainen se tuntuu olevan.

Virsi seisoo väkevästi köyhän ja vähäosaisen rinnalla sortajia vastaan. Se uskoo vakaasti oikeuden voittoon ja armahdukseen, joka tulee Herralta. Mikkeliläinen koraalitoisinto tukee virren sanomaa ja hengittää sen rukousta, joka mukailee psalmia 58.

Viimeksi olen kuullut tämän virren kotiseutuni historiasta syntyneessä Pula-oopperassa Nivalan jäähallissa. Siellä se laulettiin vuoden 1886 virsikirjan sanoilla: ”Walittaa täytyy totta Ja surra suuresti, Kun wääryys wallan ottaa Ja pahuus paisuupi.” Pohjanmaan jokilaaksojen laulajista koottu oopperakuoro tulkitsi jykevästi 1930-luvun lamavuosista, pakkohuutokaupoista ja nälästä kärsineiden tuskaa sekä heidän luottamustaan Jumalan oikeudenmukaiseen tuomioon.

Olen samaa mieltä keskustelukumppaneitteni kanssa. Tämän virren olisi hyvin voinut säilyttää nykyisessä virsikirjassa.

Silti en aio ehdottaa sitä lisävihkoon, sillä työryhmän tehtävä on määritelty toisin. Lisävihkoon otetaan nimenomaan uusia virsiä. Sellaisia, jotka on kirjoitettu ja sävelletty tätä lisävihkoa varten. Tai sellaisia, joita olemme hakeneet kotoisesta, hengellisistä lauluaarteistostamme, sisarkirkkojemme virsikirjoista ja muusta kansainvälisestä aineistosta. Vanhoja virsiä voi harkita palautettavaksi, jos virsikirja päätetään uudistaa joskus kokonaan.

Toivon toki, että löydämme lisävihkoon elämän makua, rosoisuutta ja lujuutta. Kaikkea sitä on tässä vanhassa virressä ja kaikkea sitä voisi kuvata yhdellä muotisanalla, joka vilahtaa usein sisustusta tai vaatetusta käsittelevissä lehtijutuissa. Viimeksi luin sunnuntain Savon sanomista, miten vanhasta eurolavasta oli syntynyt rouhea sohvapöytä.

Jospa edes yksi lisävihkon uusista virsistä olisi yhtä rouhea kuin elämää nähnyt ja monissa kuljetuksissa pintansa pitänyt kuormalava!

Jaana Marjanen, lisävihkotyöryhmän puheenjohtaja

Musiikillinen ikoni

”Virrenhän pitää olla kuin musiikillinen ikoni: ei-kenenkään säveltämä, yksilötön yhteisölaulu.” Törmäsin tähän virren 604 säveltäjän Jouko Linjaman kommenttiin eräässä levytekstissä, ja se jäi vaivaamaan mieltäni. Musiikillinen ikoni, mielenkiintoinen kuva virrestä.

Satoja lauluehdotuksia läpikäytyämme olen pohtinut, onko ylipäätään mahdollista tunnistaa kestävä virsi, joka jäisi omalta ajaltamme elämään tulevien sukupolvienkin iloksi – ikoniksi, johon uudelleen ja uudelleen halutaan palata, josta löydetään yhä uusia näkökulmia. Jotta virsi voisi kestää käytössä, pitää sen ensin löytää tiensä ihmisten sydämiin. Ja tämä on monen mielestä mahdollista vain, jos melodia on riittävän helppo ja tarttuva, ja teksti puhuttelee laulajaansa, käy ikäänkuin kohti. Kuitenkin jos melodia on liian yksinkertainen tai tarttuva, tai sanat liian rajatut tai tunteisiin vetoavat, ei välttämättä mene kauan, kun lauluun kyllästyy ja se alkaa tuntuu suorastaan banaalilta. Klassikkoja ei synny laskelmoimalla. Silti laulusta, johon kansa heti rakastuu, on kaikki mahdollisuudet tulla klassikko.

On myös mahdollista, että laulu, joka ei paljasta säveltäjänsä persoonallista kädenjälkeä, eikä heti avaudu, vaan vaatii laulajaltaan vaivannäköä, jättääkin vuosien saatossa kestävämmät jäljet kuin kertakäyttöinen tarttuva melodia. Onko myös mahdollista, että yhteisön on helpompi omaksua laulu, joka ei ole liian henkilökohtaiselta tuntuva, vaan on Linjaman sanoin ”yksilötön yhteisölaulu”?

On mysteeri, miksi jokin sävelmä puhuttelee, toinen ei. Itseäni puhuttelee eniten tunne siitä, että tässä on jotain, mitä en vielä tavoita, mutta joka on mahdollista löytää. Katselemme – ja kuuntelemme – kuin arvoituksen tavoin, mysteeriä, ikonia, ja haluamme nähdä sen yhä uudelleen, kyllästymättä, ja näemme siinä aina uusia näkökulmia. Lisävihkoon tarvitaan mielestäni sekä helposti omaksuttavia, mahdollisia tulevia virsihittejä, että ihmisen mielen syvyyksiä haastavia ja etsiviä virsiä. Mistä tulee musiikillisia ikoneita, näyttää vasta aika.

Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen, Vihdin kanttori

Virttä ja rakkauslaulua

Olen maaliskuun aikana saanut olla kahdessa perin riemullisessa juhlassa. Ensin siskonpoikani otettiin Pyhässä kasteessa seurakunnan jäseneksi ja jokunen päivä takaperin sain olla todistamassa pikkuserkkuni purjehtimista avioliiton satamaan. Nämä molemmat juhlat olivat paitsi juhlakaluille, myös lukuisana joukkona tilaisuuksia todistamassa olleille ystäville ja sukulaisille eräänlaisia nivelvaiheita tai elämän käännekohtia. Joku sai aivan uuden kummilapsen, joku iloitsi isoisän tai -äidin reviirin laajenemisesta, joku huomasi yht´äkkiä olevansa anoppi ja joku havaitsi kahden suvun kietoutuvan vaivihkaa toisiinsa.

Virsikirjan lisävihkoa kasatessamme, olemme paitsi havainneet, myös saaneet viestiä tarpeesta saada virsiä ihmiselämän erilaisiin elämäntilanteisiin ja käännekohtiin. Virsi kieltämättä kuuluu usein kulttuurisestikin näihin tilanteisiin. Virsi sopii kaikkiin hetkiin, kun kristityt juhlistavat elämänkaaren eri vaiheita. Virsi kuuluu myös niihin hetkiin, kun ulkoa tai sisältä päin tulevat epävarmuustekijät horjuttavat uskoa tulevaisuuteen toivoa huomisen huolettomuudesta. Virren poljento meille kylmän pohjolan kankeille asukkaille lienee kuin etelän puuvillapelloilta kaikuva rytmikäs gospel afroamerikkalaiselle orjakansalle. Tapa ilmaista ikävää, elämänhalua, kaipuuta parempaan, tulevaisuuden toivoa, uskoa hyvään huomiseen johdattavaan Jumalaan.

Virttä hoilaamalla toivotin kaikkea tätä pienen Väinö Juhanin elämänmatkaan. Samoin saattelin Merin ja Tinon avioliiton purtta eteenpäin virren veisuulla, vaikka lauloinkin morsiusparin toiveesta tulomusiikkina Johanna Kurkelan tutuksi tekemän Rakkauslaulun. Hyvin sopi sekin virren rinnalle, ehkäpä jopa virreksi

Pekka Kosonen