Virsibuumista jatkuvaan uudistukseen

DSCN2101 (2)

Virsi on edelleen kuumaa kamaa. Buumi näyttää jatkuvan. Ilmiö on ilahduttava, vaikka kaikesta tätä nykyä virtenä markkinoitavasta ei tarvitse pitääkään.

Lisävihkohanke vahvistaa virsibuumia ja hyvä niin. Sen varsinainen tehtävä on kuitenkin toinen. Tulisi hahmottaa olennainen kaiken pöhinän keskeltä, rakentaa kompromissi monenlaisten ja ristiriitaisten vaatimusten välille, aavistaa millaiset virret saavat suomalaisen sielun ja suomalaiset äänihuulet väräjämään huomenna tai ylihuomenna.

Ajallemme on ominaista loputon liike – eikä välttämättä eteenpäin vaan usein myös sinne tänne. Yhteiskunnan rakenteiden saneeraus on pysyvä olotila, ja yritysmaailmassa organisaatiot ovat jatkuvassa muutoksessa. Toimintaympäristö muuttuu nopeammin kuin substanssi, ellei sitten kuori itsessään muutu sisällöksi kuten rahan maailmassa näyttää tapahtuneen.

Kirkon sanomassa sentään on edelleen substanssia. Jatkuvan liikkeen vaatimus koskee silti kirkkoakin. Meitä on kehotettu menemään ”kaikkeen maailmaan”. Ymmärrän tämän tarkoittavan muutakin kuin globaalia maantiedettä. Maailma on myös tässä ja nyt.

Mitä virsikirjaan uudistamiseen tulee, sille ei enää riitä muutaman vuosikymmenen ”huoltoväli” kuten tähän asti. Sen pitäisi olla jatkuva olotila, prosessi. Täytyykö tulevaisuuden virsikirjan edes olla kirja?

Olli Kortekangas

Mainokset

Metsänhoidollisia periaatteita

Anna-Mari Kaskinen ja Helmi kuva (2)

Viimekertaisessa blogissani kirjoitin virsimetsästä. Nyt käännän katseen metsänhoidollisiin periaatteisiin. Paljon siitä, mikä pätee metsänhoidossa, voidaan soveltaa virsimetsän istutukseen.

Metsien uudistaminen on sijoitus, joka tähtää kauas tulevaisuuteen. Metsänomistaja valitsee tarkkaan kasvatettavat puulajit, maanmuokkaustavan ja uudistusmenetelmän.

Maanmuokkausta tehdään, jotta uusi metsä saisi mahdollisimman hyvät kasvuolosuhteet  heti ensimmäisinä vuosina. Humuskerrosta rikotaan hieman. Tärkeää on että metsä kasvaa laadukasta puuta uusille sukupolville.

Metsänomistaja tilaa taimet ajoissa. Puulajit hän valitsee kasvupaikan mukaan. Jotkut puut kuten mänty sopivat karujen maiden puulajeiksi. Toisia, kuten rauduskoivua ja kuusta, istutetaan ravinteikkaampaan maahan.

Taimikkoa täytyy aluksi hoitaa ahkerasti, muuten ympäröivä kasvillisuus saattaa tukahduttaa kasvun. Eri puulajeja kasvatetaan samassa metsässä ja hakkuissakin voidaan havumetsään jättää lehtipuita. Myös kääpäiset, palaneet ja koloiset puut jätetään metsään eikä yksittäisiä maahan kaatuneita puita korjata pois. Tavoitteena on säilyttää metsien monipuolisuus ja arvokkaat, yksittäiset luontokohteet.

Uuden virsimetsän istutustyö on vielä kesken. Maanmuokkausta on tehty esittelemällä uudistustyötä eri foorumeilla. Työryhmä on kartoittanut tarvittavia puulajeja ja keskustellut uudistustyön menetelmistä. Taimia on tilattu niin runoilijoilta kuin säveltäjiltä.

Uuden virsimetsän kasvupaikkaa on kartoitettu ja tavoitteet on pyritty pitämään kirkkaina mielessä. Tiedossa on, että kasvualusta pitää sisällään niin karua maata kuin ravinteikkaampia alueita. Tavoitteena on lajien runsautta huokuva, täyteläinen virsimetsä, joka kunnioittaa metsän monimuotoisuutta. Mukaan on etsitty myös eksoottisia lajeja, joita suomalaisessa virsimetsässä ei aikaisemmin ole tavattu.

Viimeaikaisessa virsityössä, sekä vuoden 1986 virsikirjan että Ruotsin kirkon suomennetun virsikirjan kohdalla, arvona on pidetty hyvää, kaunista ja kieliopillisesti moitteetonta kieltä, joka samalla on ilmeikästä ja herkkää.

Uutta, monimuotoista virsimetsää istutettaessa myös kielellisiä periaatteita on katsottu väljemmin kuin 30 vuotta sitten. ”Kääpäisille, palaneille ja koloisille” sanoille on raivattu tilaa, jotta satunnaisesti metsään saapuva samoilija tunnistaisi lajin, tuntisi tuoksun, kohtaisi oman elämänsä puun. Vaikka se olisi maahan romahtanut runko, jonka kuhmuraista kaarnaa aurinko lämmittää.

Anna-Mari Kaskinen

Inwood, Kuusisto ja suomalainen virsimetsä

Kuva

Virret ovat kuin suomalainen metsä, jossa vanhoja puita vaalitaan, niistä pidetään hyvää huolta, mutta johon uusien taimien istuttaminen on myös välttämätöntä kasvun varmistamiseksi. Siellä ne sitten sulassa sovussa kasvavat, eri-ikäiset, –kokoiset ja –näköiset puut. Jotenkin näin avasi ruotsinkielisen lisävihkotyöryhmän puheenjohtaja Rainer Holmgård maanantaisen säveltäjäseminaarin, jonka tarkoituksena oli innostaa oman aikamme säveltäjiä tekemään omia virsi-istutuksiaan. Ja mikä hauskinta, metsäoppainamme olivat herrat Inwood ja Kuusisto!

Se virsimetsä, jonne brittiläinen kirkkomuusikko, säveltäjä Paul Inwood meidät johdatti, on varsin värikäs ja monilajinen. Virren musiikillinen rakenne on meillä perinteisesti ollut säkeistömuotoinen, runomittainen laulu, mutta voisiko virsi olla muutakin? Voisiko se olla vaikkapa pieni säe, johon kaikessa yksinkertaisuudessa seurakuntalaisen on luonteva ja helppo liittyä, mutta joka voisi kasvaa moninaiseksi kudokseksi kuorojen ja soitinten tukemana ja kasvattamana niin, että yksittäinen laulaja voisi tuntea liittyvänsä suureen taideteokseen? Kertosäkeet, kaanonit, esilaulajan ja seurakunnan vuorottelut, psalmit ja lyhyet rukouslaulut voisivat auttaa seurakuntalaista liittymään yhteiseen kuoroon, jossa jokaisella on tehtävänsä. Tärkeää on, että seurakunta voi tuntea olevansa subjekti, että musisointi ei onnistu ilman heitä.

Toiselta, itse asiassa jo toisen polven virsimetsämieheltä Ilkka Tanelinpoika Kuusistolta haluttiin kuulla, miten ”hittivirsi” sävelletään. Kosketa minua Henki –virsi lienee nimittäin kotimaan suosion lisäksi myös kansainvälisesti käytetyin suomalainen virsi, onhan se kaikissa Pohjoismaiden virsikirjoissa Islantia myöten, ja monissa muissa kansainvälisissä laulukokoelmissa. Lisäksi siitä on tehty paljon sovituksia, Teostonkin tiedossa niitä on ainakin 15. Viisasten kiveä emme kuitenkaan hittivirren tekemiseen saaneet, vaan totuus on, että hittiä ei tehdä, vaan se syntyy. Koskaan ei voi tietää, mistä sellainen tulee. Kuinka kauan kestääkään, että ensin virsi opitaan, sitten siitä opitaan pitämään, rakastamaan, sitä lauletaan ja se kestää kulutusta – ja lopulta ei muisteta enää aikaa, jolloin sitä ei ollut? On hienoa, että yksi tällainen on lähtöisin suomalaisesta virsimetsästä, kuusistosta.

Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen

SANKARIT, VIIDESTOISTA YÖ, PARATIISI, SATUMAA… ja muita hyviä virsimelodioita.

KuvaOnko virsi jokin erityinen musiikkilaji tai -tyyli? Kuuluuko virteen jokin tietty poljento, jolla se erottuu jostain muusta musiikista? Onko olemassa erityinen virrelle tunnusomainen sävelkulku, jolla virsi erottuu muusta musiikista? Eipä taida olla. Mielikuvissamme virteen voidaan liittää joitakin määritteleleviä tekijöitä. Melodinen synkkyys, tempollinen laahaavuus tai soinnutuksen koraalimainen juhlavuus voivat näitä olla.

Virsiä etsittäessä, olen joutunut itseltäni kysymään, mitä etsimme? Tekstin osalta tähän on mielestäni paljon helpompi vastata kuin musiikillista sävelasua pohdittaessa. Joskin virsitekstien tulkinta ja niiden pohtiminen voi sekin johtaa syvään kuiluun, josta ei helposti pois ponkaistakaan. Mutta millainen sävellys virsi voi olla? Itse olen tullut siihen tulokseen, että hyvän virsisävelmän tunnistaa siitä, että se niin sanotusti ”toimii” seuratuvassa ja iltanuotiolla. Molemmissa ympäristöissä hyvä musiikki toimii hyvinkin pelkistetysti, luoden yhteisöllistä tunnelmaa. Hyvään virteen on helppo yhtyä, sen parissa voi tuntea osallisuutta ja se luo kokemusta yhdeksi tulemisesta. Ihan niin kuin seuratuvassa, jossa helposti ennakoitava ja tunnistettavalla tavalla kulkeva melodia kutsuu mukaansa veisaamaan tai nuotion loimutessa djembe-rummun lyödessä tahtia ja kitaran näppäillessä sointuja, kosiskelee melodiaa laulajan huulilta. Romantisoinko, no hieman kyllä?

Olen elämäni aikana saanut lukemattomia kertoja kokoontua erilaisiin illanviettoihin, ohjelmiin, tuokioihin, perhejuhliin, nuotiohetkiin ja muihin vastaaviin säestämään ja laulamaan mitä erilaisimpien ryhmien kanssa. Onnistuneimpia lauluja näissä tilanteissa ovat olleet erilaiset kansanlaulut, maakuntalaulut, tutut virret sekä tutuiksi tulleet iskelmät ja kevyen musiikin kappaleet vuosikymmenten varrelta. Esimerkiksi J. Karjalaisen Sankarit, Juicen Viidestoista yö, Baddingin Paratiisi ja Monosen Satumaa laittavat poikkeuksetta riemullisesti hoilaamaan, ainakin kertosäkeistöjen mukana. Onnistuneimmille yhteislauluille löytyy yhteisiä nimittäjiä, kuten tunnistettavuus. Usein nämä kappaleet ovat tekijöidensä ”hittejä”, lauluja jotka ovat jääneet elämään useina levytyksinä ja laulukokoelmien kestosuosikkeina. Toiseksi kertosäkeellisyys, jonka myötä kappaleen punch line pureutuu kuulijan tajuntaan ja  joka  mahdollistaa lauluun yhtymisen uudelleen ja uudelleen, sen edetessä. Kolmantena melodian yksinkertaisuus ja ennalta-arvattavuus, joka ei luo musiikillista barrikaadia laulun ja laulajan välille. Neljäntenä melodian ja tekstin saumaton yhteensopivuus. Lopuksi vielä laulun liittyminen laulajan elämänkokemuksiin, erilaiset mielleyhtymät ja tärkeiksi koetut tapahtumat kyseisen laulun kanssa.

Onnistumisten rinnalla olen ollut kokemassa myös epäonnistumisia yhteislaulutilanteissa. Usein radioissa soivat, pitkälle tuotetut ”hitit”, joita karaokessa on kiva rallatella, eivät yllättäen olekaan yhteislaulullisesti palkitsevia. Joskus hienoa rytmillistä tai melodista yllätyksellisyyttä tarjoavat kappaleet eivät imaisekaan musiikkia enemmälti harrastamatonta hoilaajaa mukaansa. Voi olla, että soinnutus on tehty niin haastavaksi, että säestäjä putoaa matkasta tai laulajan on vaikea saada otetta melodiasta. Virren tehtävä ei ole olla hetken hittituote tai taidemusiikin helmi. Virsi on jotain, joka herättää turvallista pysyvyyden tunnetta, osallisuuden kokemuksia ja halua ankkuroitua niihin juuriin, jotka pitävät pystyssä kovassakin tuulessa ja pumppaavat tarvitsemaamme ravintoa.

Hyville virsimelodioille ja myös sovituksille on kysyntää. Toivon tulevaisuuden virsien kutsuvan minuakin hoilaamaan, kuten vaikkapa Rentun Ruusu tekee. Tässäpä haastetta hyville virsille.

Pekka Kosonen