Virsimetsässä

Anna-Mari Kaskinen ja Helmi kuva (2)

Virsikirja on metsä. Jokaisella virrellä on oma kasvupaikkansa, oma historiansa, oma tehtävänsä.

On virsiä, jotka nousevat vahvasta uskosta ja luottamuksesta Jumalaan. Niiden juuret ovat syvällä maassa, ja ne pyrkivät lujittamaan toistenkin uskoa.

On virsiä, jotka jakavat elämän ikimuistoiset juhlahetket. Niiden oksat ovat täynnä kukkia ja versoja, tai ne loimuavat syksyn loistavin värein.

Toiset virret ovat kasvaneet varjossa. Ne kurottautuvat haparoiden kohti valoa, uusia sanoja etsien.

Niitä kuunnellakseen täytyy kumartua ja odottaa hiljaa sanojen aukeamista.

On virsiä, jotka lohduttavat kuin ystävän käsi olkapäällä. Ja virsiä, jotka kasvavat lähteen partaalla näyttäen, mistä voi ammentaa vettä kun matkanteko on vienyt voimat ja sammuttanut ilon.

On virsiä, jotka ovat kuin syksyn viimeisen kurkiparven parahdus. Ne joiden sydän on virittynyt kuulemaan, ottavat vastaan virren viestin.

On virsiä, jotka ovat niin täynnä merkitystä, että ne ovat kasvaneet sanojensa yli. Ne ovat muuttuneet merkeiksi, tienviitoiksi, ne ovat kuin Topeliuksen sadun Koivu ja tähti, jotka kertovat, että koti on lähellä.

On virsiä, jotka säteilevät toivoa, kun maa on roudassa ja elämä on paennut. On virsiä, jotka nostavat katseen kohti taivasta silloinkin kun kaikki on aivan pimeää.

Anna-Mari Kaskinen

Mainokset

Virren rajoilla

Nykyinen virsikirja rikkoi rajaa virren ja hengellisen laulun välillä, kun siihen otettiin monia kansan rakastamia tuttuja hengellisiä lauluja, kuten esimerkiksi Päivä vain ja hetki kerrallansa, Kiitos Sulle, Jumalani, Jeesuksesta laulan ja Herra, kädelläsi.

Pohdinta virren rajasta ei ole päättynyt, eikä varmaan koskaan päätykään. Lisävihkotyötä varten on kirkolliskokous määritellyt, että virsi on Raamattuun pohjautuva yhteislaulu, jossa sisältö, sävelmä ja runoasu välittävät kirkon uskoa ja ihmisen kokemusta.

Tulisiko virreksi voida määritellä myös lauluja, jotka nousevat ennen kaikkea ihmisen kokemuksista, etsinnästä, kaipauksesta ja omien tuntojen pohdinnasta ilman perinteistä hengellistä sisältöä ja sanastoa? Voiko virsi olla ihmisen pohdintaa ikään kuin oman kupunsa sisällä ilman kohtaamista selvästi sanoitetun Jumalan todellisuuden kanssa, pohdintaa, joka peilaa lähinnä vain itseensä? Vai tulisiko peilinä aina olla Raamattu ja siitä nouseva kirkon usko? Riittääkö, jos ihminen tavoittaa virren myötä jonkin ohikiitävän tunnelman, vai tulisiko sen jättää vahvempi jälki? Riittääkö, että kirkkoon tulija löytää ”jotain”, vai tulisiko virren kertoa, mitä hän löytää? Tuleeko yksittäisen virren olla hengelliseltä sisällöltään ja syvyydeltään itsessään riittävä, vai riittääkö, että virsikirjan kokonaisuus on tässä suhteessa riittävä? Voisiko toinen virsi olla kysymyksiä herättävä, ja toinen vastauksia antava? Mitä ajattelet?

Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen
Lisävihkotyöryhmän jäsen
??????????

ISOT MIEHET PILLITTÄÄ TELKKARISSA

Kuva

Mikäpä muu asia saisi isot miehet pyyhkimään silmäkulmiaan televisiokameroiden edessä, kuten  kohti käyvät sanat, sävelet, sovitukset ja tulkinnat? 

Melkoisen hypen edellisellä tuotantokaudella saavuttanut Vain elämää -televisiosarja starttasi uusin jaksoin syksyn koittaessa. Ainakin meidän perheessä tunnuttiin sarjan alkua jo kovasti odoteltavan. Nykyisten tosi-tv ja reality -sarjojen genressä ohjelman formaatti on siinä mielessä positiivinen, ettei ketään henkilöistä pudoteta pois ohjelman kuluessa. Pikemminkin ohjelman tunnelma tuo mieleen monellekin seurakunnan työntekijälle tutun rippikoululeirin fiiliksen. Ollaan yhdessä, tehdään yhdessä, koetaan yhdessä… merkityksellisten asioiden parissa.

Ohjelman keskiössä on musiikki, kansakunnan laajasti tuntemien artistien tutuiksi tekemät kappaleet. Jo ensimmäisen tuotantokauden aikana oli ilahduttavan hämmentävää huomata, kuinka ”alastomina” artistit olivat esittämiensä kappaleiden edessä. Noiden biisien kautta moni tuli kosketetuksi, molemmin puolin kameroita. Sama tuntuu jatkuvan tällä uudellakin tuotantokaudella.

Musiikilla on mahtava voima. Se hivelee ja koskettaa meidän tunnekokemuksiamme laajalla skaalalla. Eikä ainoastaan tunteen tasolla vaan ihan myös fyysisesti, jopa parantaen ja hoitaen. Mikäpä muu asia saisi isot miehet pyyhkimään silmäkulmiaan televisiokameroiden edessä, kuten kohti käyvät sanat, sävelet, sovitukset ja tulkinnat?

Virret ovat toimineet kautta kirkon historian hengellisten kokemusten tulkkina ja sanoittajana. Niiden myötä on ilmaistu iloa ja kiitollisuutta, itketty surua, kyselty epävarmuuden keskellä, haettu rohkaisua, nostatettu toivoa, kohdattu jotain pyhää ja niin edelleen. Kykeneekö virsi sanoittamaan tämän ajan ja uuden vuosituhannen alun ihmisen hengellisiä kokemuksia ja tarpeita? Mitkä ovat ne sanat ja mikä sävelmuoto, joilla vastataan ihmisen tarpeeseen kohdata pyhää? Näiden kysymysten äärellä kirkko on jonkin keskiössä. Tätä keskiötä ei liene syytä kadottaa.

Pekka Kosonen

Veisaatko vai laulatko?

Jaana Marjanen

”Virsiä ei enää veisata, vaan niitä lauletaan”, opasti valveutunut kollega minua joskus viime vuosituhannella. Hän valisti minua aivan oikein ja perustellusti siitä, että veisaaminen luo mielikuvan laahaavasta laulusta, jossa jokaista tavua venytetään niin, että sanoja on vaikea kuulla ja tunnistaa. On hengitettävä kesken säkeen. Virren tempo, runomittaisen rukouksen syke ja sisältö katoavat junnaavaan laulutapaan.

”Jos puhumme virsien laulamisesta, laulutapakin voi muuttua”, kollegani uskoi. Hän oli oikeassa. Nykyisin virret veisataan nopeammassa tempossa. Keskivertolaulajan keuhkoissa riittää ilma koko säkeen ajaksi. Laulamisen pulssi tuntuu hyvältä.

Omaksuin kollegani ajattelun ja uskollisesti olen ilmoittanut seurakunnalle illan päätteeksi: ”Laulamme virren 555.” Silti ’veisata’ on minusta kelpo teonsana, jonka voisi ottaa uudelleen käyttöön. Erityisenä, juuri virsien laulamista tarkoittavana se kertoisi, että virsi ei ole mikä tahansa laulu vaan rukousta, vuoropuhelua Jumalan kanssa.

Virressä rukouksen sävelet – nuotin vierestäkin hipovat – kulkevat kehossamme hengityksen tahdissa, ei laahaten ja venyttäen vaan sisältöä kuulostellen, sanoja ja niiden merkityksiä maistellen. Veisaten tai jopa veisaillen.

Jaana Marjanen, lisävihkotyöryhmän puheenjohtaja

Millainen on hyvä virsi?

Samuli-Koivuranta

Nyt alkaa blogi, jota totisesti kannattaa seurata. Tässä Uusi Virsi-blogissa virsikirjan lisävihkotyöryhmän jäsenet käyvät sinun ja monien muiden kanssa toivottavasti mielenkiintoista keskustelua tulevaisuuden virsistä. Mitä ne ovat tai millaisia niiden tulisi olla?

”Hyvä virsi” voi olla hyvinkin henkilökohtainen näkemys. Monilla on oma vankkumaton mielipiteensä siitä, mikä on se virsi, ”jota lapsena laulettiin” ja joka ”viihdytti niin”. Omassa kotiseurakunnassani Keravalla järjestettiin asiasta oikein äänestys. Tätä kirjoitusta seuraavana lauantaina laulamme 50 eniten ääniä saanutta. Toivottavasti omanikin löytyisi niiden joukosta!

Mikähän tekee jostain virrestä hitin? Äänestyksessä joku virsi saa eniten ääniä. Mutta onko ”hyvä virsi” vain äänestystulos? Olisiko hyvässä virressä myös jotain sellaista, joka kestää paitsi tämän hetken muotivirtaukset myös tulevan ajan koetukset. Varmasti hyvään virteen liittyy jollain tavoin tarttuva melodia ja koskettavat, sieluun sattuvat, mielellään ajankohtaiset sanat.  Mutta jotain muutakin vielä tarvitaan.

Ajattelen, että hyvä virsi ei ole vain ihmisen päänsisäinen juttu. Hyvä virsi puhuu jollain tavoin kaikille ihmisille yhteisellä tavalla Jumalasta, joka on muutakin kuin vain meidän ajatuksemme. Hurja vaatimus ihmisen tekemälle laululle!

Tule mukaan keskusteluun, tykkää, jaa ja – ennen kaikkea – kommentoi! Omalta osaltani yritän parhaani herättääkseni keskustelua.

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri