”Mikä särähtää kielikorvassasi?” kysytään mainiossa Aristoteleen kantapää –ohjelmassa viikoittain. Minun kielikorvassani Kotimaisten kielten keskuksen uusin ohje alkoi särähtää heti, kun se annettiin hiljattain.
Kielikorvani on viritettävä uudelleen, jotta se voisi alkaa särähtämään.
Sama koskee kysymystä, voidaanko uusissa virsissä käyttää erilaisia lyhentymämuotoja, jotka ovat olleet varsin yleisiä suomalaisissa virsissä ennen vuoden 1986 virsikirjaa. Kun 1970-luvulla päätettiin uudistaa virsikirja, pidettiin tärkeänä kielen nykyaikaistamista. Komitea halusi noudattaa hyvän yleiskielen periaatetta. Se poisti vanhoista virsistä muun muassa vanhahtavat sanamuodot (halajaa, peljätä), erilaiset lyhentymämuodot (kädess’ tai sun) sekä interjektiot ah ja oi.
Kirkolliskokouskäsittelyssä joitakin tutuimpia virsiä palautettiin entiseen kieliasuun. Siksi laulamme yhä ”Sun haltuus, rakas Isäni” tai ”Ystävä sä lapsien”. Myös niihin virsiin, jotka kirkolliskokous lisäsi virsikirjaan, jäi lyhentymämuotoja, esimerkiksi: ”Kuule, Isä taivaan, pyyntö tää”.
Ruotsin kirkon virsikirjaa suomennettaessa noudatettiin hyvän yleiskielen periaatetta. Taitavat kääntäjät, joita olivat muun muassa suomalaiset Anna-Maija Raittila, Niilo Rauhala, Pekka Kivekäs ja Anna-Mari Kaskinen, eivät käyttäneet lyhentymämuotoja tai interjektioita. Ruotsin kirkon suomenkielisen virsikirjan kieliasua on kiitelty sekä Ruotsissa että Suomessa.
Kieli muuttuu, kuten Kotuksen uusimmasta suosituksesta voidaan päätellä. Lisävihkotyöryhmässä olemme keskustelleet kielen rajoista. Tuskin kuitenkaan alamme veisaamaan Jumalan kunniaksi. Sitä olemme kuitenkin pohtineet, voisimmeko ottaa lisävihkoehdotukseemme virsiä, joissa käytetään runokielen lyhentymämuotoja, kuten sä ja mä, sun ja mun. Minun kielikorvassani ne särähtävät ja vaativat muokkausta.
Mikä sinun kielikorvassasi särähtää? Kerro se meille vaikkapa blogikommentissasi.
Jaana Marjanen, lisävihkotyöryhmän puheenjohtaja
Uusi Virsi 
Minun kielikorvani ei millään tahdo hyväksyä sellaista virsitekstiä, joka on kaluttu särmättömäksi ylenpalttisen oikeakielisyyden nimissä. Sujuva istuvuus sävelmään on luonnollisesti lähtökohta onnistuneelle tekstille ja päinvastoin. Jos kielimuotojen valinnoissa kuljetaan ennalta määrättyjä ilmaisuja ehdottomasti karttaen, voi lopputuloksena olla kömpelö toteutus. Laulamisesta tulee pahimmillaan pintapuolinen suoritus sen sijaan, että sielu huutaisi ja sydän hypähtelisi pulppuilevan runouden herättämien tuntemusten ansiosta. Onneksi lisävihkotyöryhmän tehtävä ei käsitä aikaisempien virsitekstien siloittelua. Siitä nykyinen virsikirja sisältää riittävästi ikäviä esimerkkejä puhumattakaan Hengellisten laulujen ja virsien uudistetuista sanoituksista.