Ei räppäystä lisävihkoon

TY-KH

Virsikirjan lisävihkotyö on loppusuoralla. Vaikka päätöksiä ei vielä ole tehty, se tiedetään, millaisia lauluja on työn kestäessä tuotu ehdolle. Sekä tehtävänannossa että ryhmän omissa linjauksissa on korostettu uuden ja tuoreen aineksen etsimistä, ja ehdokkaiden joukkoon onkin saatu monenlaisia lauluja. Jotkut puhuttelevat kansainvälistä seurakuntaa, toiset nousevat suomalaisen kristillisyyden kansanomaisilta juurilta. On juhlavaa, mahtipontista pauhua ja keveitä, tanssillisia melodioita. On pieniä yksinkertaisia laulusia ja vastapainona haastavia sanan ja sävelen kudelmia.

Koko musiikin kirjoa ei lisävihkossa sentään nähdä. Nykyajan suosituista musiikkityyleistä jää puuttumaan esimerkiksi rap, eikä sitä mikään taho tuonut edes ehdolle. Tyyli onkin eurooppalaisten perinteiden pohjalta nousevalle kirkkomusiikille vieras, sillä se on syntynyt Yhdysvalloissa vasta muutama vuosikymmen sitten ja se yhdistyy leimallisesti maalliseen populaarimusiikkiin, joskin soulin kautta sillä on etäinen yhteys myös gospeliin.

Lisävihkotyössä rap tuli kuitenkin mieleen lyriikan yhteydessä, kun jouduimme pohtimaan, muodostavatko säkeenloppuiset amen ja saamme kelvollisen riimin.   Perinteisessä lyriikassa riimi hyväksytään täydelliseksi vain siinä tapauksessa, että sanojen loput ovat viimeisen nousutavun vokaalista lähtien identtiset, kuten pareissa soimaavoimaa tai näännynkäännyn. Sen sijaan rap-lyriikassa riittävät pelkät vokaalit, konsonanteista ei tarvitse välittää.

En missään tapauksessa kuulu rapin harrastajiin, mutta se kiinnostaa ilmiönä monesta syystä. Yksi niistä on tyylin käsittämätön vetovoima. Viime kesänä Olympiastadionilla esiintynyttä Cheekiä verrattiin mediassa uskonlahkon johtajaan, joka sai monituhatpäisen yleisönsä tekemään mitä ikinä halusi. Totta kai kaiken takana oli ammattitaitoinen markkinointikoneisto, mutta ei sekään mitä tahansa pysty myymään.

Internetistä satuin löytämään Aalto-yliopiston tohtorikoulutettavan Eric Malmin kehittämän, raplysaattoriksi kutsutun algoritmin, jonka avulla voi mitata ja vertailla eri lyyrikkojen riimittelytaitoa. Syötin kokeeksi raplysaattoriin Mikael Agricolan runot, koska ne sattuivat olemaan valmiina koneellani, ja tulos oli, että Agricola oli riimittelijänä suunnilleen Elastisen luokkaa. Ei huono tulos, kun ottaa huomioon, että Agricola oli ensimmäinen nimeltä tunnettu henkilö, joka ylipäänsä yritti kirjoittaa riimillistä runoa suomeksi.

Wikipedian määritelmän mukaan rap-musiikille on ominaista loppusoinnullinen ja rytminen puhelaulu. Tehokeinoja ovat rytmi ja toistot. Puhelaulu, toisto ja loppusoinnut eivät ole vieraita asioita kirkkolauluissakaan, mutta rytmit ovat perinteisesti olleet toisenlaisia. Saattaisi tietysti olla, että rippileirin iltanuotiolla räppäys olisi juuri se tyyli, joka veisi sanoman parhaiten perille, mutta tätä ei päästä tai jouduta kokeilemaan ainakaan tulevan lisävihkon tuella. Joka tapauksessa on selvää, ettei virsien tärkein osa ole sanoitus tai sävelmä, vaan se sanoma, joka on niiden takana.

Kaisa Häkkinen

Mainokset

Suomea, saamea, savoa?

Erkki Tuppurainen

Virsikirjan lisävihkoa suunniteltaessa on paljon keskusteltu kielenkäytöstä, niin myös tämän blogin kahdessa edellisessä puheenvuorossa. Vuonna 2002 julkaistu Ruotsin kirkon suomenkielinen virsikirja on ruotsalaisen kirjan käännös. Monet ovat pitäneet käännöksiä parempina kuin omassa vuoden 1986 virsikirjassamme olevia. Erityisesti on pantu merkille se, että laulettaessa tavujen painotukset eivät ainakaan yhtä paljon vääristy. Lyhyet vokaalit eivät myöskään pitene niin, että psalmia laulaessani pyydän Jumalaa ajamaan minun ”aasiani” tai ”Aasiaani” ”asian” sijasta.

Kielikeskustelua on innoittanut myös Norjan kirkon tuore virsikirja. Sen lähes 900 virttä sisältävät Norjan kahden kirjakielen lisäksi tekstejä myös pohjois-, etelä- ja luulajansaameksi, englanniksi, ruotsiksi, suomeksi ja jopa kveeniksi eli Pohjois-Norjan vanhaan suomeen pohjautuvalla kielellä. Suomenkielisen lisävihkon virsien määrä saattaa jäädä alle sadan, joten tilaa ei kovin paljon ole. Kuitenkin on ajateltu sijoittaa joihinkin virsiin suomenkielisen tekstin rinnalle ainakin saamen-, ruotsin- ja englanninkielisiä, mielellään asianomaisesta ympäristöstä peräisin olevia tekstejä.

Vieraskielisiä tekstejä on ajateltu erityisesti virsiin, joissa myös sävelmä tuo uutta väriä suomalaiseen virsiperinteeseen. Suomen tähänastisten saamenkielisten virsien kohdalla ongelmana on se, että niihin on lähes aina liittynyt suomalaisille tuttu sävelmä, joita ei nyt haluttaisi lisävihkossa käyttää. Norjan saamelaisvirsissä on useita joikuperinnettä läheneviä sävelmiä, joiden kaltaiset varmaan kiinnostaisivat suomalaisiakin.

Tekstien laulettavuutta helpottaisi runo- ja puhekielisten sanojen käyttäminen. Näitä kohtaan työryhmän ymmärrys taitaa olla lisääntymässä. Suomen kielen vanhoissa murteissa esiintyy tällaisia muotoja, joiden avulla tavujen lukumääriä olisi helppo lisätä tai vähentää laulettavuuden edistämiseksi. Pitkiin pohjalaisiin ja lyhyisiin lounaissuomalaisiin muotoihin on lauluissa totuttu – mahtaisivatko savon murteen ”kiänteet” tuoda kieleen uutta soljuvuutta?

Lisävihkotyöryhmältä on odotettu kannanottoja myös muutamien Suomen kansalle läheisten, ihmisen ongelmia syvällisesti pohtivien laulujen ottamisesta mukaan. Niiden kielenkäyttö ja musiikin tyyli poikkeavat tähän asti melko tiukasti säännöstellystä virsityylistä. Viime kokouksessaan työryhmä sopi, ettei se halua ennakoida loppusuoraa lähenevää ehdotustaan. Työryhmähän valmistelee vain ehdotusta, joka etenee tänä vuonna kirkkohallituksen ja sieltä hitaan arvokkaasti edelleen kirkolliskokouksen käsittelyyn.  Keskustelua kyllä seurataan, ja sitä myös toivotaan.

Erkki Tuppurainen

Millaista on hyvä kieli?

TY-KH

Virsikirjan lisävihkotyössä on moneen otteeseen keskusteltu siitä, pitääkö virsissä käyttää normien mukaista kirjakieltä. Tällainen tavoite asetettiin silloin, kun koko virsikirjaa viimeksi uudistettiin. Virsikirjatyöryhmä piti tavoitteesta tiukasti kiinni, mutta loppujen lopuksi siitä kuitenkin jouduttiin antamaan periksi. Joidenkin tuttujen virsien vanhakantaiset muodot olivat juurtuneet niin syvästi ihmisten mieliin, ettei niistä haluttu luopua. Enkeli taivaan lausuu edelleenkin ”Mä suuren ilon ilmoitan”, vaikka normitetussa kirjakielessä persoonapronominiksi on vanhastaan hyväksytty vain ”minä”.

Joka tapauksessa myös monien tuttujen laulujen sanoja muutettiin, ja siitä uudistajat saivat kitkerää palautetta. Niinpä nykyinen lisävihkotyöryhmä ei olekaan ryhtynyt muokkaamaan jo käytössä olevien virsien tekstejä, vaan on keskittynyt pohtimaan, miten suhtaudutaan uusien virsiehdokkaiden kieleen.

Suomen kieli ei ole yksi ja yhtenäinen järjestelmä, vaan kieli toimii eri tavalla eri yhteyksissä. Hallinnon asiakirjassa kieli on erilaista kuin luonnontieteellisessä tietokirjassa tai kaunokirjallisuuden klassikossa. Silti kaikki ovat kirjakieltä. Klassikkokirjoista hyvin havainnollinen esimerkki on Tuntematon sotilas, jossa käytetään tarkoituksellisesti kielen eri variantteja tuomaan esiin henkilöiden taustoja ja luonteita. Kylmä ja tunteeton järjestelmän edustaja puhuu kirjakieltä, tavallinen sotilas antaa oman inhimillisyytensä näkyä myös kielessään.

Kieltä voi jaotella monella eri tavalla osiin ja osajärjestelmiin. Esimerkiksi runon ja proosan erottamisella on pitkät perinteet. Runoa ja proosaakin on monenlaista. Miksi? Siksi, että yksi ja sama koodi ei toimi kaikissa niissä tarkoituksissa, joihin ihminen kieltä haluaa käyttää.

Kieleen kuuluu aina sekä sisältö että muoto, ja molemmilla voi ilmaista sekä asioita että tunteita. Jokapäiväisen elämän viestinnässä sekä sisältö että muoto valitaan joustavasti käyttöyhteyden mukaan, eikä kirjakielen ilmaisuvarojen tiukka normittaminen ole nykyisten kieli-ihanteiden mukaista. On kyllä olemassa muotoja ja rakenteita, jotka kiistatta kuuluvat neutraaliin yleiskieleen, mutta niiden lisäksi on paljon muutakin käyttökelpoista ainesta, jonka avulla voi tuoda väriä, vaihtelua ja lisämerkityksiä kielelliseen ilmaisuun.

Suomalaisessa virsirunoudessa on 1500-luvulta asti käytetty sellaisia ilmaisukeinoja, jotka ovat olleet ominaisia puhutulle kielelle ja murteille. Suomen kielen kehityksessä on välillä ollut vaihe, jolloin on haluttu sivistyneiden ihmisten puhuvan pelkästään kirjakieltä, mutta sotien jälkeen on lopullisesti ymmärretty, että tietoisuus kielen moninaisuudesta ja vaihtelusta ovat olennainen osa kielen hallintaa. Kieli on hyvää silloin kun se toimii ja täyttää tehtävänsä.

Kaisa Häkkinen

”Mikä särähtää kielikorvassasi?”

Jaana Marjanen

”Mikä särähtää kielikorvassasi?” kysytään mainiossa Aristoteleen kantapää –ohjelmassa viikoittain. Minun kielikorvassani Kotimaisten kielten keskuksen uusin ohje alkoi särähtää heti, kun se annettiin hiljattain.

Kielikorvani on viritettävä uudelleen, jotta se voisi alkaa särähtämään.

Sama koskee kysymystä, voidaanko uusissa virsissä käyttää erilaisia lyhentymämuotoja, jotka ovat olleet varsin yleisiä suomalaisissa virsissä ennen vuoden 1986 virsikirjaa. Kun 1970-luvulla päätettiin uudistaa virsikirja, pidettiin tärkeänä kielen nykyaikaistamista. Komitea halusi noudattaa hyvän yleiskielen periaatetta. Se poisti vanhoista virsistä muun muassa vanhahtavat sanamuodot (halajaa, peljätä), erilaiset lyhentymämuodot (kädess’ tai sun) sekä interjektiot ah ja oi.

Kirkolliskokouskäsittelyssä joitakin tutuimpia virsiä palautettiin entiseen kieliasuun. Siksi laulamme yhä ”Sun haltuus, rakas Isäni” tai ”Ystävä sä lapsien”. Myös niihin virsiin, jotka kirkolliskokous lisäsi virsikirjaan, jäi lyhentymämuotoja, esimerkiksi: ”Kuule, Isä taivaan, pyyntö tää”.

Ruotsin kirkon virsikirjaa suomennettaessa noudatettiin hyvän yleiskielen periaatetta. Taitavat kääntäjät, joita olivat muun muassa suomalaiset Anna-Maija Raittila, Niilo Rauhala, Pekka Kivekäs ja Anna-Mari Kaskinen, eivät käyttäneet lyhentymämuotoja tai interjektioita. Ruotsin kirkon suomenkielisen virsikirjan kieliasua on kiitelty sekä Ruotsissa että Suomessa.

Kieli muuttuu, kuten Kotuksen uusimmasta suosituksesta voidaan päätellä. Lisävihkotyöryhmässä olemme keskustelleet kielen rajoista. Tuskin kuitenkaan alamme veisaamaan Jumalan kunniaksi. Sitä olemme kuitenkin pohtineet, voisimmeko ottaa lisävihkoehdotukseemme virsiä, joissa käytetään runokielen lyhentymämuotoja, kuten sä ja mä, sun ja mun. Minun kielikorvassani ne särähtävät ja vaativat muokkausta.

Mikä sinun kielikorvassasi särähtää? Kerro se meille vaikkapa blogikommentissasi.

Jaana Marjanen, lisävihkotyöryhmän puheenjohtaja

Metsänhoidollisia periaatteita

Anna-Mari Kaskinen ja Helmi kuva (2)

Viimekertaisessa blogissani kirjoitin virsimetsästä. Nyt käännän katseen metsänhoidollisiin periaatteisiin. Paljon siitä, mikä pätee metsänhoidossa, voidaan soveltaa virsimetsän istutukseen.

Metsien uudistaminen on sijoitus, joka tähtää kauas tulevaisuuteen. Metsänomistaja valitsee tarkkaan kasvatettavat puulajit, maanmuokkaustavan ja uudistusmenetelmän.

Maanmuokkausta tehdään, jotta uusi metsä saisi mahdollisimman hyvät kasvuolosuhteet  heti ensimmäisinä vuosina. Humuskerrosta rikotaan hieman. Tärkeää on että metsä kasvaa laadukasta puuta uusille sukupolville.

Metsänomistaja tilaa taimet ajoissa. Puulajit hän valitsee kasvupaikan mukaan. Jotkut puut kuten mänty sopivat karujen maiden puulajeiksi. Toisia, kuten rauduskoivua ja kuusta, istutetaan ravinteikkaampaan maahan.

Taimikkoa täytyy aluksi hoitaa ahkerasti, muuten ympäröivä kasvillisuus saattaa tukahduttaa kasvun. Eri puulajeja kasvatetaan samassa metsässä ja hakkuissakin voidaan havumetsään jättää lehtipuita. Myös kääpäiset, palaneet ja koloiset puut jätetään metsään eikä yksittäisiä maahan kaatuneita puita korjata pois. Tavoitteena on säilyttää metsien monipuolisuus ja arvokkaat, yksittäiset luontokohteet.

Uuden virsimetsän istutustyö on vielä kesken. Maanmuokkausta on tehty esittelemällä uudistustyötä eri foorumeilla. Työryhmä on kartoittanut tarvittavia puulajeja ja keskustellut uudistustyön menetelmistä. Taimia on tilattu niin runoilijoilta kuin säveltäjiltä.

Uuden virsimetsän kasvupaikkaa on kartoitettu ja tavoitteet on pyritty pitämään kirkkaina mielessä. Tiedossa on, että kasvualusta pitää sisällään niin karua maata kuin ravinteikkaampia alueita. Tavoitteena on lajien runsautta huokuva, täyteläinen virsimetsä, joka kunnioittaa metsän monimuotoisuutta. Mukaan on etsitty myös eksoottisia lajeja, joita suomalaisessa virsimetsässä ei aikaisemmin ole tavattu.

Viimeaikaisessa virsityössä, sekä vuoden 1986 virsikirjan että Ruotsin kirkon suomennetun virsikirjan kohdalla, arvona on pidetty hyvää, kaunista ja kieliopillisesti moitteetonta kieltä, joka samalla on ilmeikästä ja herkkää.

Uutta, monimuotoista virsimetsää istutettaessa myös kielellisiä periaatteita on katsottu väljemmin kuin 30 vuotta sitten. ”Kääpäisille, palaneille ja koloisille” sanoille on raivattu tilaa, jotta satunnaisesti metsään saapuva samoilija tunnistaisi lajin, tuntisi tuoksun, kohtaisi oman elämänsä puun. Vaikka se olisi maahan romahtanut runko, jonka kuhmuraista kaarnaa aurinko lämmittää.

Anna-Mari Kaskinen

Rakkaus on vaikeaa

Jaana Marjanen

Rakkaus on vaikea elää todeksi, tietää jokainen, mutta se on kuulemma vaikea säveltääkin. Se näet sisältää diftongin, rakkaan äidinkielemme erityispiirteen, jossa on kaksi eri vokaalia peräkkäin. Näin sanovat ne, jotka kirjoittavat runoja sävellettäviksi tai säveltävät runoja.

Säveltämisen, laulettavuuden ja asian oikein ymmärtämisen takia tavujen pituudet ovat ratkaisevia. On parasta, että lyhyt tavu on jokaisessa virrensäkeistössä samalla kohdalla ja pitkä tavu vastaavasti.

Työryhmämme suomenkielen asiantuntijalta, professori Kaisa Häkkiseltä opin viime kokouksessamme, että lyhyt tavu sisältää joko yhden vokaalin tai yhden konsonantin ja vokaalin. Kahdesta konsonantista ja yhdestä vokaalista tulee jo pitkä tavu.

Niinpä lisävihkoon lähetetyt runot ja sävelmät syynätään tarkasti kokouksissamme. Laulun tai veisuun on kuulostettava siltä, mitä sillä tarkoitetaan. Virsiin ei saa syntyä sivumerkityksiä, kuten säveltäjäjäsenemme Olli Kortekangas taannoin blogikirjoituksessaan hauskasti osoitti.

Sävelmän ja tekstin yhteensopivuus ei kuitenkaan tarkoita, että lisävihkon virret puristetaan samaan muottiin. Musiikin tyylillinen kirjo on nykyään valtavan laaja, kenties laajempi kuin koskaan ennen. Uskon, että se näkyy tulevassa virsikirjan lisävihkossa. Se merkitsee, että myös sisällöllinen ja kielellinen kirjo laajenee. Ehkä löydämme uusia kielikuvia, jotka sanoittavat uskoa ja rukousta toisin kuin ennen.

Jaana Marjanen

Norjassa veisataan kveeniksi

Samuli-Koivuranta

Uusi kirkkovuosi alkoi viime sunnuntaina Norjan kirkossa tavallista juhlavammin, kun vuonojen ja tuntureiden maassa otettiin käyttöön upouusi virsikirja. Uutta virsikirjaa on valmisteltu huolella osana kirkon jumalanpalvelusuudistusta jo vuodesta 2004.

Jos olet ollut norjalaisille kateellinen maan upeista maisemista tai vaikkapa hiihtourheilumenestyksestä, niin nyt kannattaa syystä olla kateellinen myös upeasta virsikirjasta. Norsk Salmebok 2013:n 991 virttä on aarreaitta, johon olisi totisesti syytä tutustua myös täällä itäisessä naapurimaassa.

Silmiinpistävää kirjassa on ensinnäkin sen monikielisyys. Virsikirjasta löytyy pitkälle toistakymmentä eri kieltä. Norjan kahden oman kirjakielen lisäksi löytyy murrevirsiä, vanhoja kielimuotoja sisältäviä virsiä, kolmea eri saamenkieltä sekä monia erilaisia maailmankieliä. Löytyypä kirjasta 15 virttä suomeksikin, tosin peräpohjalaisiin murteisiin kuuluvalla niin kutsutulla kveenin kielellä, jota Norjassa puhutaan virallisena vähemmistökielenä. Norjan virsikirja käy näin kielihistorian oppikirjaksi Suomenkin näkökulmasta.

Toisaalta uudessa virsikirjassa ihastuttaa sen musiikillinenkin monimuotoisuus. Musiikillisia tyylejä kirjasta löytyy ympäri maailmaa. Normaalien säkeistömuotoisten virsien rinnalla on kaikulaulua, kaanoneita ja lyhyitä toistettavia rukouslauluja. Moniäänistäkin seurakunnan virrenveisuuta voi vastedes norjalaisissa kirkoissa kuulla. Kaiken kaikkiaan yhteislaulettavien musiikkityylien kirjo on ilahduttavan laaja.

Yhdessä suhteessa tuntuu, että norjalaiset ovat kuitenkin pitäytyneet vanhaan. Ihan mikä tahansa yhteislaulu ei voi nimittäin päätyä virsikirjaan, jos on uskominen Norjan kirkolliskokouksen antamaa määritelmää: ”Virsikirjaan valittavissa teksteissä tulee olla teologinen ulottuvuus, mikä tarkoittaa, että tekstien tulee viitata Isään, Poikaan ja/tai Pyhään Henkeen tai niiden tulee sanoa jotain Jumalan ja ihmisen tai Jumalan ja luomakunnan välisestä suhteesta. Tämä ei tarkoita, että lauluja, joista tällainen teologinen ulottuvuus puuttuu, ei voisi käyttää jumalanpalveluksessa, jossa ne sopivat kontekstiin, mutta virsikirja ei voi olla yleisten tekstien kokoelma.” (suomennos allekirjoittaneen)

Meillä suomalaisilla on paljon opittavaa norjalaisilta ainakin kilpahiihdossa. Entäpä virsien valinnassa?

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri