Korkeita vai vieraita?

Samuli-Koivuranta

Tiistainen piispainkokouksen lausunto  kirkkohallituksen esityksestä virsikirjan lisävihkoksi on herättänyt jonkin verran keskustelua varsinkin sosiaalisessa mediassa. Koska ehdotuksen virsimateriaalin julkaiseminen kokonaisuudessaan ja nuottikuvilla ei ole tekijänoikeuksien vuoksi mahdollista, lienee paikallaan muutama asiaa selventävä kommentti.

Erityisesti keskustelua on herättänyt lausunnossa esitetty toive harkita sävellajien laskemista matalammaksi ehdotetuista sävellajeista. Piispainkokous perustelee tätä ”äänenkäytön madaltumisella”.

Ehdotuksessa on pysytty samalla linjalla kuin nykyisen käytössä olevan virsikirjan virsissä. Siten korkein mahdollinen käytössä oleva sävel on nuotinnoksissa nk. d2. Toisaalta huomioon on otettava yhtä lailla matala rekisteri. Siellä rajana on pidetty nk. pientä a:ta, yhdessä erityistapauksessa pientä g:tä. Siten suurin laajuus on pääsääntöisesti oktaavi ja kvartti ja yhdessä oktaavi ja kvintti. Käytössä olevan virsikirjan suurin laajuus on nimenomaan oktaavi ja kvintti, joka on virressä 77 Käy yrttitarhasta polku. Ehdotuksen virsi 923 Silmäni aukaise on tätä kapeammalla äänialalla, eikä siten ole edes ehdotuksen laajin, vaikka lausunnossa niin väitetäänkin.

Virren sävellajin laskemisessa ei voi katsoa mekaanisesti vain korkeinta ääntä. Huomioon on yhtä lailla otettava se kuinka matalalle melodia menee. Piispainkokouksen väite äänenkäytön madaltumisesta ei päde kaikkiin ihmisiin varsinkaan matalissa rekistereissä. Erityisesti lapsilla, mutta myös monilla miehillä tulee huomattavia vaikeuksia, jos säveltaso laskee nk. pieneen g-nuottiin tai tätä alemmaksi. Lasten on yleensäkin luonnollista laulaa korkeammalta ja heille voi olla jopa este oppia yhteislaulua, jos sävellajit kauttaaltaan pudotetaan alemmaksi.

Toisaalta on tärkeä katsoa myös sitä, liikkuuko virsi jatkuvasti korkealla vai käväistäänkö vain korkealla. Jos vain hetkellisesti korkealla käyvää virttä lasketaan alemmaksi, katoaa virrestä usein sille tarkoitettu sointi. Monet vaikkapa ylistysluonteisiksi virsiksi tarkoitetut melodiat suorastaan hävittävät ylistysluonteisen sointinsa, jos niiden sävellajia mekaanisesti lasketaan. Virsissä usein käytetty D-duuri on tässä mielessä soinniltaan usein parempi kuin sitä alemmat sävellajit. Varsinkin jos säestyssoittimena halutaan käyttää kitaraa, on tämä huomattavan parempi sävellaji kuin astetta matalammat.

Sopivat sävellajit ovat joka tapauksessa kompromissi erilaisten äänien ja erilaisten tilanteiden välillä. Se miltä säveltaso kulloinkin tuntuu, ei ole absoluuttinen, säveltasolla määritettävä asia. On myös hyvä kysyä, tuntuuko sävellaji korkealta vain sen vuoksi, että laulu on ennalta vieras. Kun laulua ei tunne ja sävelten hakeminen on horjuvaa, sinänsä normaalillakin korkeudella kulkeva laulu tuntuu hankalalta. Sen sijaan tutuksi tulleet virret eivät enää tältä tunnu, mistä vaikkapa edellä mainittu virsi 77 on hyvä esimerkki. Hoosiannaa laulettaessa kukaan ei mieti, onko sävellaji korkea.

Kirkkohallituksen esityksessä olevat sävellajit ovat tarkoituksella harkittuja. Joissain erityistilanteissa voi olla tarkoituksenmukaista laskea tai nostaa sävellajia. Tähän tähdätään myös kanttorien koulutuksessa. Ei siis ole välttämätöntä tarvetta sille, että matalammasta sävellajista tulisi tehdä jonkinlainen pysyvä sääntö.

Samuli Koivuranta, lisävihkotyön projektisihteeri

P.S. Tarkemmin kirkkohallituksen esitykseen kuuluviin virsiehdotuksiin (lista ehdotetuista virsistä) ja erityisesti sen perusteluihin voi tutustua evl.fi sivulla: Virsikirjan lisävihkon valmistelu.

Mainokset

Kanonisoituja ketjulauluja

???????????????????????????????

Virsikirjan lisävihkoehdotuksen kokoamisen yhteydessä on puhuttu kaanoneista. Miksi? Mitä kaanonilla tarkoitetaan?

Kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnan mietintö (3/2010) on ohjeistanut lisävihkon laatimista aivan työskentelyn alkumetreiltä saakka. Mietinnössä lisävihkoon toivotaan virsiä, jotka vahvistavat ”ihmisten välistä yhteyttä” sekä peräänkuulutetaan kansainvälisen laulumateriaalin läpikäymistä ja viitataan ”uudenlaiseen tyyliin”. Vuonna 2012 lisävihkotyötä varten kerätyssä palautteessa nämä tavoitteet konkretisoituivat muun muassa kaanonvirsiehdotuksina.

Kaanon on yhteisöllinen laulu. Jotta kaanon kuulostaa kaanonilta, tarvitaan sen laulamiseen vähintään kaksi laulajaa – mielellään useampia. Kaanonin sävelmä on yleensä vain muutaman tahdin mittainen. Laulajat toistavat samaa lyhyttä sävelmää, mutta aloittavat laulamisen, esimerkiksi pienissä ryhmissä, peräjälkeen säkeen eri kohdassa. Laulaessa ei tarvitse pelätä monimutkaista sävelmää tai vaikeita sanoja. Kun kaanonia toistetaan useita kertoja uudestaan ja uudestaan, huomaa hetken kuluttua osaavansa sen jo ulkoa. Yhteiseen ääneen on helppo yhtyä. Yksinkertaisesta yksiäänisestä melodiasta muodostuu vähitellen moniääninen kudelma. Ei siis ihme, että kaanonia kutsutaan myös ketjulauluksi.

Suomessa Hiljaisuuden liikkeen Taizé-laulut ovat tutustuttaneet kirkkokansan vaikkapa ”Gloria, gloria” ja ”Magnificat” -kaanoneihin. Moni rippikoululainen osaa Nuoren seurakunnan veisukirjasta esimerkiksi ”Jeesus, kuule rukoukseni”, ”Shalom chaverim” ja ”Dona nobis pacem”-laulut. Muissa maissa on hengellisiä kaanoneita totuttu jo laulamaan virsinä. Esimerkiksi Saksan evankelisen kirkon virsikirjassa (Evangelisches Gesangbuch, 1993–1996) kaanoneita on yli kolmekymmentä, Hollannin virsikirjassa (Liedboek, 2013) sekä saksankielisessä katolisen kirkon laulukirjassa (Gotteslob, 2013) lukuisia ja löytyypä suomenkielisestä Ruotsin kirkon virsikirjastakin (2003) muutama. Nähtäväksi jää, tuleeko seurakunta myös Suomen kirkoissa laulamaan lähitulevaisuudessa kanonisoituja kaanoneita.

Jenni Urponen

Mitä kritisoidaan, kun kritisoidaan ”uusia virsiä”?

Samuli-Koivuranta

Räväkkäsuinen toimittajaveteraani Hannu Taanila riepotteli äskettäin puheessaan värikkäin sanakääntein ”uusia virsiä”. Puuttumatta tässä sen enempää tuon kritiikin sinänsä kiinnostaviin perusteluihin haluaisin kiinnittää erityishuomion riepottelun kohteena olleisiin ”uusiin virsiin”. Usein muulloinkin nimittäin kuulee kritisoitavan ”uusia virsiä”, mutta oikeastaan mistään ei käy ilmi, mitä näillä ”uusilla virsillä” varsinaisesti tarkoitetaan. Seuraavassa käyn lyhyesti läpi, mitä eri asioita arvelen näillä useimmiten tarkoitettavan.

a) Vuoden 1986 hyväksytyn virsikirjan uudet virret. Pian 30 vuoden ikään ehtineen virsikirjamme 632 virttä kirvoittavat edelleen monilta kitkeriä kommentteja: ”Ei niitä uusia virsiä osaa laulaa, kun menivät sen virsikirjankin muuttamaan.” Monelle harmitusta ovat aiheuttaneet virsien kielelliset muutokset, toisille ehkä uudet musiikilliset tyylisuunnatkin. Toisaalta yllättävän monien tämän päivän ihmisten suosikkivirret ovat juuri tuon virsikirjan uusia virsiä. Oman kokemukseni mukaan useimmat ihmiset, jotka aluksi kieltävät tuntevansa virsiä, tunnistavat lopulta helposti ainakin kymmenkunta nimenomaan vuonna 1986 virsikirjaan otettua uutta virttä ja pitävät niitä ihan kelpoina laulettavina.

b) Virsikirjan vuosien 2000 ja 2003 liiteosien laulut. Kirkon virallisessa kielenkäytössä virsillä tarkoitetaan ainoastaan kirkolliskokouksen hyväksymiä virsiä (ks. kohta a). Sen sijaan virsikirjan 700- ja 800-numeroiset laulut eivät virsiä ole, vaikka ne kyseisen painotuotteen välissä ovatkin. Ne on hyväksytty lauluiksi osina kirkkokäsikirjoja, ei virsiksi. Monien mielestä tämä on aika hassua, mutta näin se vain on. Suuressa osassa liiteosan lauluissa on tuttu vanha virsisävelmä ja niinpä muutamista onkin tullut erittäin käytettyjä lauluja vaikkapa kaste- ja vihkitoimituksissa.

c) Lasten virsi, Siionin virret, Uusia virsiä, Luterilaisia virsiä, Nuoren seurakunnan veisut ja monet muut kokoelmat. Evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole monopolia virsi-sanan käyttöön ja niinpä eri järjestöt, herätysliikkeet ja kaupalliset kustantajatkin ovat käyttäneet nimitystä hengellisten laulukokoelmiensa kansissa. Toisinaan mukana on saattanut olla yhteislauluja jopa maalliseltakin puolelta. Toisaalta monia laulukokoelmien lauluja saatetaan käyttää oheismateriaalina seurakunnan tilaisuuksissa ja jumalanpalveluksissakin, mikä on saattanut tehdä niistä ihmisten mielissä ”virallisia virsiä”. Niitä ne eivät kuitenkaan ole, jos kirkolliskokouksen päätöstä pidetään määritelmän mittapuuna.

d) Virsikirjan lisävihkon uudet virret. Tämän blogin pääaihe, virsikirjan lisävihko, on tällä hetkellä vielä tulevaisuutta. Loppukiri valmistelussa on alkamassa ja syksyn aikana työryhmän työ tulee päätökseensä. Vielä ei kuitenkaan ennen kirkolliskokouksen päätöstä tiedetä – ei edes Hannu Taanila –, mitkä lopulta ovat lisävihkon ”uusia virsiä”. Joka tapauksessa kyse on edelleenkin vain lisävihkosta, ei varsinaisesta virsikirjasta. Virsikirja on myös tämän jälkeen se sama 632 virren kokoelma, joka nytkin on käytössä.

Uusia virsiä voi ja tuleekin kritisoida – sillä tavalla on koeteltu ja seulottu virsiä Suomessa jo ainakin 500 vuoden ajan. Kaikki uudet virret eivät ole aina välttämättä kovin onnistuneita ja silloin ne myös unohtuvat ja jäävät pois käytöstä. Toiset löydetään/opitaan ehkä vasta ajan päästä käyttöönotostaan. Aina on kuitenkin mukaan tarttunut helmiä, jotka ovat jääneet pysyviksi aarteiksi kantamaan kirkon yhteistä uskoa ja rukousta eteenpäin tuleville sukupolville. Siksi uusia virsiä kannattaa yhä tänä päivänä etsiä!

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri

”Laulakaa Herralle uusi laulu!”

Kuva  Kuva   Kuva

Lisävihkotyöryhmä kotiutui jokunen tunti sitten kokouksesta. Parin vuorokauden ajan työryhmä ahkeroi intensiivisesti lisävihkon parissa kukkivien kirsikkapuiden katveessa Lohjalla, Vivamossa.

Päällimmäisenä tunteena oli kiitollisuus. Tuntui siltä kuin olisimme saaneet olla avaamassa kahdeksaakymmentä lahjapakettia. Oli suuri ilo laulaa suomalaisten säveltäjien ja runoilijoiden upouusia virsiä. Yhteistä lauluamme säestivät vuoroin satakieli ja mustarastas. Työryhmän jäseniä ilahdutti erityisesti se, että monissa melodioissa oli kuultavissa jotain sellaista, mitä nykyisessä suomalaisessa virsikirjassa ei vielä ole. Lisäksi kansainvälisestä aineistosta on matkan varrella jo löydetty monta mielenkiintoista sävelmää ja tekstiä, jotka tulevat täydentämään kokonaisuutta.

Mehiläinen lenteli sekä kokoushuoneessa että -papereiden joukosta löytyvässä virsirunossa. ”Mehiläisten” lisäksi uudet virret saattavat tuoda virsikirjan lisävihkoehdotukseen muitakin sanoja, joita ei aiemmin ole yhdistetty virsiteksteihin: ”miljardi”, ”polttopuut”, ”avaruus”, ”metsätie”, ”talkoovasara”, ”pihka”…

Takanamme on valtaisa urakka – materiaalin kokoaminen on nyt tehty. Tänään otimme ison askeleen eteenpäin, kun siirryimme seuraavaan työvaiheeseen. Ryhdyimme nimittäin valikoimaan noin sadan jäljellä olevan virsiehdokkaan joukosta ne kahdeksankymmentä virttä, jotka päätyvät työryhmän kokoamaan lisävihkoehdotukseen. Kesäkuussa tämä lopullinen virsilista tarkentuu entisestään. Työryhmän työ ei tosin lopu vielä siihen, sillä moni virsiteksti on vailla suomenkielistä käännöstä. Lisäksi sihteerin työlistalla ovat tekijänoikeusasiat. Edessä on myös virsikirjan lisävihkoehdotuksen perusteluiden kirjoittaminen.

Toiveena on, että virsikirjan lisävihko otetaan aikanaan uteliain mielin vastaan ja että kaikenikäiset seurakuntalaiset innostuvat laulamaan yhdessä riemullisin mielin uusia virsiä.

Virsikirjan lisävihkotyöryhmän kokousterveisiä ja -tunnelmia kirjasi ylös

Jenni Urponen

Millaista on hyvä kieli?

TY-KH

Virsikirjan lisävihkotyössä on moneen otteeseen keskusteltu siitä, pitääkö virsissä käyttää normien mukaista kirjakieltä. Tällainen tavoite asetettiin silloin, kun koko virsikirjaa viimeksi uudistettiin. Virsikirjatyöryhmä piti tavoitteesta tiukasti kiinni, mutta loppujen lopuksi siitä kuitenkin jouduttiin antamaan periksi. Joidenkin tuttujen virsien vanhakantaiset muodot olivat juurtuneet niin syvästi ihmisten mieliin, ettei niistä haluttu luopua. Enkeli taivaan lausuu edelleenkin ”Mä suuren ilon ilmoitan”, vaikka normitetussa kirjakielessä persoonapronominiksi on vanhastaan hyväksytty vain ”minä”.

Joka tapauksessa myös monien tuttujen laulujen sanoja muutettiin, ja siitä uudistajat saivat kitkerää palautetta. Niinpä nykyinen lisävihkotyöryhmä ei olekaan ryhtynyt muokkaamaan jo käytössä olevien virsien tekstejä, vaan on keskittynyt pohtimaan, miten suhtaudutaan uusien virsiehdokkaiden kieleen.

Suomen kieli ei ole yksi ja yhtenäinen järjestelmä, vaan kieli toimii eri tavalla eri yhteyksissä. Hallinnon asiakirjassa kieli on erilaista kuin luonnontieteellisessä tietokirjassa tai kaunokirjallisuuden klassikossa. Silti kaikki ovat kirjakieltä. Klassikkokirjoista hyvin havainnollinen esimerkki on Tuntematon sotilas, jossa käytetään tarkoituksellisesti kielen eri variantteja tuomaan esiin henkilöiden taustoja ja luonteita. Kylmä ja tunteeton järjestelmän edustaja puhuu kirjakieltä, tavallinen sotilas antaa oman inhimillisyytensä näkyä myös kielessään.

Kieltä voi jaotella monella eri tavalla osiin ja osajärjestelmiin. Esimerkiksi runon ja proosan erottamisella on pitkät perinteet. Runoa ja proosaakin on monenlaista. Miksi? Siksi, että yksi ja sama koodi ei toimi kaikissa niissä tarkoituksissa, joihin ihminen kieltä haluaa käyttää.

Kieleen kuuluu aina sekä sisältö että muoto, ja molemmilla voi ilmaista sekä asioita että tunteita. Jokapäiväisen elämän viestinnässä sekä sisältö että muoto valitaan joustavasti käyttöyhteyden mukaan, eikä kirjakielen ilmaisuvarojen tiukka normittaminen ole nykyisten kieli-ihanteiden mukaista. On kyllä olemassa muotoja ja rakenteita, jotka kiistatta kuuluvat neutraaliin yleiskieleen, mutta niiden lisäksi on paljon muutakin käyttökelpoista ainesta, jonka avulla voi tuoda väriä, vaihtelua ja lisämerkityksiä kielelliseen ilmaisuun.

Suomalaisessa virsirunoudessa on 1500-luvulta asti käytetty sellaisia ilmaisukeinoja, jotka ovat olleet ominaisia puhutulle kielelle ja murteille. Suomen kielen kehityksessä on välillä ollut vaihe, jolloin on haluttu sivistyneiden ihmisten puhuvan pelkästään kirjakieltä, mutta sotien jälkeen on lopullisesti ymmärretty, että tietoisuus kielen moninaisuudesta ja vaihtelusta ovat olennainen osa kielen hallintaa. Kieli on hyvää silloin kun se toimii ja täyttää tehtävänsä.

Kaisa Häkkinen

”Mikä särähtää kielikorvassasi?”

Jaana Marjanen

”Mikä särähtää kielikorvassasi?” kysytään mainiossa Aristoteleen kantapää –ohjelmassa viikoittain. Minun kielikorvassani Kotimaisten kielten keskuksen uusin ohje alkoi särähtää heti, kun se annettiin hiljattain.

Kielikorvani on viritettävä uudelleen, jotta se voisi alkaa särähtämään.

Sama koskee kysymystä, voidaanko uusissa virsissä käyttää erilaisia lyhentymämuotoja, jotka ovat olleet varsin yleisiä suomalaisissa virsissä ennen vuoden 1986 virsikirjaa. Kun 1970-luvulla päätettiin uudistaa virsikirja, pidettiin tärkeänä kielen nykyaikaistamista. Komitea halusi noudattaa hyvän yleiskielen periaatetta. Se poisti vanhoista virsistä muun muassa vanhahtavat sanamuodot (halajaa, peljätä), erilaiset lyhentymämuodot (kädess’ tai sun) sekä interjektiot ah ja oi.

Kirkolliskokouskäsittelyssä joitakin tutuimpia virsiä palautettiin entiseen kieliasuun. Siksi laulamme yhä ”Sun haltuus, rakas Isäni” tai ”Ystävä sä lapsien”. Myös niihin virsiin, jotka kirkolliskokous lisäsi virsikirjaan, jäi lyhentymämuotoja, esimerkiksi: ”Kuule, Isä taivaan, pyyntö tää”.

Ruotsin kirkon virsikirjaa suomennettaessa noudatettiin hyvän yleiskielen periaatetta. Taitavat kääntäjät, joita olivat muun muassa suomalaiset Anna-Maija Raittila, Niilo Rauhala, Pekka Kivekäs ja Anna-Mari Kaskinen, eivät käyttäneet lyhentymämuotoja tai interjektioita. Ruotsin kirkon suomenkielisen virsikirjan kieliasua on kiitelty sekä Ruotsissa että Suomessa.

Kieli muuttuu, kuten Kotuksen uusimmasta suosituksesta voidaan päätellä. Lisävihkotyöryhmässä olemme keskustelleet kielen rajoista. Tuskin kuitenkaan alamme veisaamaan Jumalan kunniaksi. Sitä olemme kuitenkin pohtineet, voisimmeko ottaa lisävihkoehdotukseemme virsiä, joissa käytetään runokielen lyhentymämuotoja, kuten sä ja mä, sun ja mun. Minun kielikorvassani ne särähtävät ja vaativat muokkausta.

Mikä sinun kielikorvassasi särähtää? Kerro se meille vaikkapa blogikommentissasi.

Jaana Marjanen, lisävihkotyöryhmän puheenjohtaja

”Mailman kauta kuljema laulain…”

Kuva

Kolmantena adventtisunnuntaina Kauneimmat Joululaulut kutsuivat jälleen laulamaan – niin Hangossa ja Helsingissä kuin Iissä, Iisalmella ja Ivalossakin.

Ilokseni olen nyt adventtina saanut hyräillä joululauluja Suomen Lähetysseuran julkaiseman lauluvihkosen lisäksi myös upouudesta virsikirjasta: Norsk salmebok 2013 (NVK). Olin yllättynyt, kun bongasin Kauneimmat Joululaulut 2013 -vihkosesta (KJL) peräti viisi Norjan virsikirjan, mutta vain kaksi (ja puoli) oman virsikirjamme (1986, SVK) virttä.

Se nyt ei ehkä ole niin ihmeellistä, että KJL 2013 -vihkosesta löytyvät tutut virret ”Enkeli taivaan” (SVK 21, NVK 32) ja ”Maa on niin kaunis” (SVK 30, NVK 48) sekä ”En etsi valtaa, loistoa” (SVK 31 ”Ei valtaa, kultaa, loistoa”, NVK 57). Näistä muuten keskimmäistä norjalainen seurakunta laulaa neliäänisesti ja jopa neljällä eri kielellä – myös kveeniksi: ”Maa oon niin kaunis […] Kirkkhaana aina sieluitten laulun taivhainen sointu säilyy vaan […].

Neljäs KJL 2013 -vihkosesta bongaamani Norjan virsikirjan virsi on ”Jouluyö, juhlayö”, joka on hyväksytty virsikirjaan myös monissa muissa maissa: Virossa ”Püha öö”, Ruotsissa ”Stilla natt”, Saksassa ”Stille Nacht”, Hollannissa ”Stille nacht, heilige nacht” ja Puolassa ”Cicha noc!”. Norjan virsikirjassa sävelmä esiintyy jopa kahden eri jouluvirren yhteydessä: ”Stille natt, hellige natt” (NVK 43) vastaa laulun alkuperäisiä sanoja ja ”Glade jul, hellige jul!” (NVK 47). Ja sitten vielä se viides virsi… Toissapäivänä monissa Kauneimmat Joululaulut -tilaisuuksissa laulettiin nimittäin Norjan virsikirjan jouluvirsistä (NVK 27–72) viimeistä. Tuo Carola Häggkvistin ja Erik Hillestadin ”Vem har tänt den stjärnan” (NVK 72) tunnetaan Suomessa joululauluna ”Taivas sylissäni”.

Virsikirjan lisävihkoaloitteessa todettiin, että tarvetta on muun muassa uusille jouluvirsille. Perinteisten jouluvirsien rinnalle  toivotaan ”joulua monipuolisemmin sanoittavia” virsiä. Kauneimmat Joululaulut -tilaisuudet ovat 41 vuoden ajan tutustuttaneet suomalaisia monenlaisiin, uusiin ja vanhoihin, joululauluihin. Joululauluvalikoima on runsas. Sen olemme hyvin konkreettisesti havainneet myös lisävihkotyöryhmässä lukuisia jouluvirsiehdotuksia läpikäydessämme.

Onko sinulle jäänyt mieleen erityisesti jokin Kauneimmat Joululaulut -vihkosten lauluista? Jokin sellainen, joka sanoittaisi tai sävelittäisi joulua jostakin uudesta näkökulmasta? Minkälaisia jouluvirsiä sinä kaipaisit virsikirjan lisävihkoon – minkälaisia sanoituksia, minkälaista sävelkieltä?

Jenni Urponen

Muutamia Norjan virsikirjan virsistä on kuultavissa: Salmesong på YouTube