Virsikirjan lisävihkotyössä on moneen otteeseen keskusteltu siitä, pitääkö virsissä käyttää normien mukaista kirjakieltä. Tällainen tavoite asetettiin silloin, kun koko virsikirjaa viimeksi uudistettiin. Virsikirjatyöryhmä piti tavoitteesta tiukasti kiinni, mutta loppujen lopuksi siitä kuitenkin jouduttiin antamaan periksi. Joidenkin tuttujen virsien vanhakantaiset muodot olivat juurtuneet niin syvästi ihmisten mieliin, ettei niistä haluttu luopua. Enkeli taivaan lausuu edelleenkin ”Mä suuren ilon ilmoitan”, vaikka normitetussa kirjakielessä persoonapronominiksi on vanhastaan hyväksytty vain ”minä”.
Joka tapauksessa myös monien tuttujen laulujen sanoja muutettiin, ja siitä uudistajat saivat kitkerää palautetta. Niinpä nykyinen lisävihkotyöryhmä ei olekaan ryhtynyt muokkaamaan jo käytössä olevien virsien tekstejä, vaan on keskittynyt pohtimaan, miten suhtaudutaan uusien virsiehdokkaiden kieleen.
Suomen kieli ei ole yksi ja yhtenäinen järjestelmä, vaan kieli toimii eri tavalla eri yhteyksissä. Hallinnon asiakirjassa kieli on erilaista kuin luonnontieteellisessä tietokirjassa tai kaunokirjallisuuden klassikossa. Silti kaikki ovat kirjakieltä. Klassikkokirjoista hyvin havainnollinen esimerkki on Tuntematon sotilas, jossa käytetään tarkoituksellisesti kielen eri variantteja tuomaan esiin henkilöiden taustoja ja luonteita. Kylmä ja tunteeton järjestelmän edustaja puhuu kirjakieltä, tavallinen sotilas antaa oman inhimillisyytensä näkyä myös kielessään.
Kieltä voi jaotella monella eri tavalla osiin ja osajärjestelmiin. Esimerkiksi runon ja proosan erottamisella on pitkät perinteet. Runoa ja proosaakin on monenlaista. Miksi? Siksi, että yksi ja sama koodi ei toimi kaikissa niissä tarkoituksissa, joihin ihminen kieltä haluaa käyttää.
Kieleen kuuluu aina sekä sisältö että muoto, ja molemmilla voi ilmaista sekä asioita että tunteita. Jokapäiväisen elämän viestinnässä sekä sisältö että muoto valitaan joustavasti käyttöyhteyden mukaan, eikä kirjakielen ilmaisuvarojen tiukka normittaminen ole nykyisten kieli-ihanteiden mukaista. On kyllä olemassa muotoja ja rakenteita, jotka kiistatta kuuluvat neutraaliin yleiskieleen, mutta niiden lisäksi on paljon muutakin käyttökelpoista ainesta, jonka avulla voi tuoda väriä, vaihtelua ja lisämerkityksiä kielelliseen ilmaisuun.
Suomalaisessa virsirunoudessa on 1500-luvulta asti käytetty sellaisia ilmaisukeinoja, jotka ovat olleet ominaisia puhutulle kielelle ja murteille. Suomen kielen kehityksessä on välillä ollut vaihe, jolloin on haluttu sivistyneiden ihmisten puhuvan pelkästään kirjakieltä, mutta sotien jälkeen on lopullisesti ymmärretty, että tietoisuus kielen moninaisuudesta ja vaihtelusta ovat olennainen osa kielen hallintaa. Kieli on hyvää silloin kun se toimii ja täyttää tehtävänsä.
Kaisa Häkkinen
Uusi Virsi 
Onhan meillä ”runokielikin” olemassa, miksei sitä voi käyttää virsissä, aivan kaunista ja ehkä jopa ” kotoista”.
Kielenkäytöstä virsissä olen jokseenkin samaa mieltä kuin Kaisa Häkkinen. Oikeakielisyyttä kannattaa yleisesti ottaen tavoitella, mutta liian puhtaaksiviljeltynä se voi latistaa virret tylsiksi ja paperinmakuisiksi. Luonteva yleiskieli maustettuna vivahteikkuudella kunkin virren luonteen mukaisesti olkoon tavoitteena. Toivon virsiltä erityisesti aitoa ja rohkeaa rukouksen ja hengellisyyden ilmaisua.
Sitä, mikä uusissa virsissä ”toimii ja täyttää tehtävänsä” niin kielellisesti kuin muutenkin, toivon testattavan julkaisemalla kaikki sanoitukset ja sävelmät ennen kuin niistä tehdään lopulliset päätökset ja tarjoamalla kaikille halukkaille mahdollisuus kommentoida niitä.
Yksi nykyisistä virsistä, 543, on jäänyt vähäiselle käytölle, ja arvelen sen johtuvan parista kieleltään epäonnistuneesta kohdasta 3. ja 4. säkeistössä. Toivottavasti ne saadaan korjattua, ettei muuten hyvä virsi mene hukkaan.
Lisävihkotyöryhmän tehtävänä ei – tekisi mieleni sanoa onneksi – ole nykyisen virsikirjan uudistaminen, vaan olemassa olevan kirjan täydentäminen. Emme siis aio uudistaa kirjassa jo olevien virsien sanoituksia. Tämän työn vuoro tulee myöhemmin.
Olen itsekin sitä mieltä, että virsirunoihin sopii runokieli. Hyvä runokieli ei kuitenkaan voi olla millaista tahansa. Kielentutkijoiden piirissä vuoden 1701 virsikirjalla on ollut legendaarisen huono maine sen takia, että sanoja on katkottu ja typistelty tavalla, joka ei ole minkään olemassa olevan kielimuodon mukaista. Toisaalta runokielessä on suosittu sellaisia lyhyitä muotoja, joita muutenkin esiintyy murteissa ja luontevassa puheessa (mä oon, mun lapsein), eikä tällaisten käyttämiselle ole mitään kielitieteellisiä esteitä edelleenkään. Kysymys on vain tyyliä koskevista valinnoista.
Hyvä kieli kestää muutospainetta ja sopii ainakin kolmen sukupolven suuhun.