Reformoi(ta)va virsi

Samuli ja Hemminki

Lisävihkotyön päättyessä saattoi useamman työryhmäläisen suusta kuulla todistuksen siitä, miten uusien virsien etsintä on ollut kasvattava ja omia näkemyksiä muokkaava prosessi. Olemme eläneet todeksi eräänlaista ”virsireformaatiota”. Tähän todistukseen myös itse mielelläni yhdyn. Ne ajatukset, jotka tuntuivat varmoilta lisävihkotyötä aloittaessa, ovat moneen kertaan muuttuneet keskusteluissa työryhmäläisten, virsien tekijöiden ja virsiä käyttävien seurakuntalaisten kanssa.

***

Edellinen blogisti, Kososen Pekka, maalaili huikeita visioita tulevaisuuden virsikirjasta – tabletti- ja mobiilisovelluksista ja muista mahdollisuuksista. Epäilemättä virttä ja sen käyttömahdollisuuksia on reformoitava eli uudelleen muovattava (lat. re-forma), vietävä kohti tulevaisuuden seurakuntaa. Nykyajan tekniikka avaa tähän uusia, hyödynnettäviä mahdollisuuksia.

Itselleni paperista ja musteesta tehty painotuote on kuitenkin edelleen tärkeä. Se on minulle silmin nähtävä ja käsinkosketeltava symboli inkarnoituneesta eli lihaksi tulleesta Jumalan Sanasta – soivasta Sanasta. Virsi itsessään on näin helpompi ymmärtää Jumalan näkyväksi lahjaksi maan päällä. Ehkä myös rajatulla virsinumeromäärällä, johon kaikki laulut eivät mahdu mukaan, on oma viestinsä. Se on viesti siitä, että kristittyjen ykseys ei ole vain rajatonta yhteyttä, vaan yhteyttä, joka perustuu yhteiseen uskoomme.

***

Uskon, että samalla, kun virttä reformoidaan, virsi reformoi salatulla tavalla meitä. On terveellistä huomata, että virsi ei ole vain sitä, mitä usein ymmärrän ”perinteisellä luterilaisella virrellä” tarkoitettavan. Monissa kulttuureissa virsi ei nimittäin ole pelkästään tiedollinen tai älyllinen tapahtuma, jossa yksilö oppii jotain luettavista virsiteksteistä. Sen sijaan virsi voi olla myös yhteisöllinen ja osallistava tapahtuma, jossa yksinkertaiset sanat toistuvat ja elävät yhä uudella tavalla yhteisössä, muokaten ja muovaten yhteisöä kohti yllättävää uutta. Uskon, että virren eri muodoissa Jumala tekee työtään minussa ja meissä yhdessä.

***

Jos Jumala suo, reilun parin vuoden kuluttua adventtina 2016 aloitellaan reformaation merkkivuotta. Voi olla, että juuri silloin saamme seurakunnissamme myös laulaa uusia lisävihkovirsiä. Tarvitsemme kirkossamme yhä edelleen reformaatiota. Tarvitsemme sitä, että Jumala reformoi eli palauttaa Sanansa kautta meidät siihen, mihin hän on meidät tarkoittanut!

Samuli Koivuranta, lisävihkosihteeri

Mainokset

Kanonisoituja ketjulauluja

???????????????????????????????

Virsikirjan lisävihkoehdotuksen kokoamisen yhteydessä on puhuttu kaanoneista. Miksi? Mitä kaanonilla tarkoitetaan?

Kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnan mietintö (3/2010) on ohjeistanut lisävihkon laatimista aivan työskentelyn alkumetreiltä saakka. Mietinnössä lisävihkoon toivotaan virsiä, jotka vahvistavat ”ihmisten välistä yhteyttä” sekä peräänkuulutetaan kansainvälisen laulumateriaalin läpikäymistä ja viitataan ”uudenlaiseen tyyliin”. Vuonna 2012 lisävihkotyötä varten kerätyssä palautteessa nämä tavoitteet konkretisoituivat muun muassa kaanonvirsiehdotuksina.

Kaanon on yhteisöllinen laulu. Jotta kaanon kuulostaa kaanonilta, tarvitaan sen laulamiseen vähintään kaksi laulajaa – mielellään useampia. Kaanonin sävelmä on yleensä vain muutaman tahdin mittainen. Laulajat toistavat samaa lyhyttä sävelmää, mutta aloittavat laulamisen, esimerkiksi pienissä ryhmissä, peräjälkeen säkeen eri kohdassa. Laulaessa ei tarvitse pelätä monimutkaista sävelmää tai vaikeita sanoja. Kun kaanonia toistetaan useita kertoja uudestaan ja uudestaan, huomaa hetken kuluttua osaavansa sen jo ulkoa. Yhteiseen ääneen on helppo yhtyä. Yksinkertaisesta yksiäänisestä melodiasta muodostuu vähitellen moniääninen kudelma. Ei siis ihme, että kaanonia kutsutaan myös ketjulauluksi.

Suomessa Hiljaisuuden liikkeen Taizé-laulut ovat tutustuttaneet kirkkokansan vaikkapa ”Gloria, gloria” ja ”Magnificat” -kaanoneihin. Moni rippikoululainen osaa Nuoren seurakunnan veisukirjasta esimerkiksi ”Jeesus, kuule rukoukseni”, ”Shalom chaverim” ja ”Dona nobis pacem”-laulut. Muissa maissa on hengellisiä kaanoneita totuttu jo laulamaan virsinä. Esimerkiksi Saksan evankelisen kirkon virsikirjassa (Evangelisches Gesangbuch, 1993–1996) kaanoneita on yli kolmekymmentä, Hollannin virsikirjassa (Liedboek, 2013) sekä saksankielisessä katolisen kirkon laulukirjassa (Gotteslob, 2013) lukuisia ja löytyypä suomenkielisestä Ruotsin kirkon virsikirjastakin (2003) muutama. Nähtäväksi jää, tuleeko seurakunta myös Suomen kirkoissa laulamaan lähitulevaisuudessa kanonisoituja kaanoneita.

Jenni Urponen

Sillisalaattia odotellessa

Samuli-Koivuranta

Suvivirsi on taas (onnistuneesti) veisattu, kesä on alkanut ja kovasti jo odotellaan kesän ensimmäisiä tuoreita makuja. Miten kesäinen sillisalaatti voisi liittyä virsityöhön?

Olen kuluneen kevään ollut kotiseurakunnassani seurakuntalaisena mukana niin kutsutussa kirkkoväärtiryhmä- eli jumalanpalvelusryhmätoiminnassa. Ryhmämme, kuten kahdeksan muutakin ryhmää, palvelee vuorollaan normaaleissa messuissa niiden erilaisissa tehtävissä ja osallistuu myös kunkin messun etukäteissuunnitteluun.

Tavoitteena on ollut, että jokaisessa ryhmässä olisi mahdollisimman eri-ikäisiä ihmisiä. Niinpä meidänkin ryhmässä on mukana muutama lapsiperhe, nuoria sekä vanhempaakin ikäpolvea. Tällä hetkellä noin parinkymmenen henkilön kokoisessa ryhmässä on mielestäni jo jollain tavoin läsnä seurakunnan monenlaisuus. Musiikillinenkin toivelista lienee kaikkea mahdollista klassisesta taidemusiikista raskaampaan nuorten musiikkiin, uruista bändimusiikkiin.

Perinteisiä ratkaisuja kohdata monenlainen seurakunta on ollut ymmärtääkseni kaksi. Yksi on ollut se, että messun suunnittelu on tehty papin ja kanttorin toimesta, jolloin teologiset painotukset ja musiikillinen tyyli on määräytynyt näiden ammattitaidon, henkilökohtaisten mieltymysten, ehkä myös vaikkapa herätysliiketaustan myötä. Toinen tapa puolestaan on ollut se, että jollain tavoin samanhenkisyyttä kokevat seurakuntalaiset ovat kokoontuneet yhteen ja sen jälkeen messun musiikki on noudattanut tätä – ainakin omasta mielestään ”tavallisten ihmisten” – yhteistä ymmärrystä.

Entäpä jos seurakunta kuitenkin olisi oikeasti sekalainen, eikä yhteistä musiikkimakua ole mahdollista määrittää? Entäpä jos tuo seurakunta suunnittelisi messun ja jokaisen näkemyksiä haluttaisiin kuunnella? Olisiko siitä seuraava musiikillinen ”sillisalaatti” pahasta?

Piispani Tapio Luoma ”twaarnasi” eli saarnasi twiitaten pari viikkoa sitten terävästi: ”’Sekä-että’ on todellisuuden hahmottamisen asenteena usein hedelmällisempi kuin ’joko-tai.’” Tämän ”sekä-että-todellisuuden” toivoisin toteutuvan paitsi jumalanpalveluselämässämme myös tulevassa virsikirjan lisävihkossa.

Samuli Koivuranta, lisävihkosihteeri

Musiikillinen ikoni

??????????

”Virrenhän pitää olla kuin musiikillinen ikoni: ei-kenenkään säveltämä, yksilötön yhteisölaulu.” Törmäsin tähän virren 604 säveltäjän Jouko Linjaman kommenttiin eräässä levytekstissä, ja se jäi vaivaamaan mieltäni. Musiikillinen ikoni, mielenkiintoinen kuva virrestä.

Satoja lauluehdotuksia läpikäytyämme olen pohtinut, onko ylipäätään mahdollista tunnistaa kestävä virsi, joka jäisi omalta ajaltamme elämään tulevien sukupolvienkin iloksi – ikoniksi, johon uudelleen ja uudelleen halutaan palata, josta löydetään yhä uusia näkökulmia. Jotta virsi voisi kestää käytössä, pitää sen ensin löytää tiensä ihmisten sydämiin. Ja tämä on monen mielestä mahdollista vain, jos melodia on riittävän helppo ja tarttuva, ja teksti puhuttelee laulajaansa, käy ikäänkuin kohti. Kuitenkin jos melodia on liian yksinkertainen tai tarttuva, tai sanat liian rajatut tai tunteisiin vetoavat, ei välttämättä mene kauan, kun lauluun kyllästyy ja se alkaa tuntuu suorastaan banaalilta. Klassikkoja ei synny laskelmoimalla. Silti laulusta, johon kansa heti rakastuu, on kaikki mahdollisuudet tulla klassikko.

On myös mahdollista, että laulu, joka ei paljasta säveltäjänsä persoonallista kädenjälkeä, eikä heti avaudu, vaan vaatii laulajaltaan vaivannäköä, jättääkin vuosien saatossa kestävämmät jäljet kuin kertakäyttöinen tarttuva melodia. Onko myös mahdollista, että yhteisön on helpompi omaksua laulu, joka ei ole liian henkilökohtaiselta tuntuva, vaan on Linjaman sanoin ”yksilötön yhteisölaulu”?

On mysteeri, miksi jokin sävelmä puhuttelee, toinen ei. Itseäni puhuttelee eniten tunne siitä, että tässä on jotain, mitä en vielä tavoita, mutta joka on mahdollista löytää. Katselemme – ja kuuntelemme – kuin arvoituksen tavoin, mysteeriä, ikonia, ja haluamme nähdä sen yhä uudelleen, kyllästymättä, ja näemme siinä aina uusia näkökulmia. Lisävihkoon tarvitaan mielestäni sekä helposti omaksuttavia, mahdollisia tulevia virsihittejä, että ihmisen mielen syvyyksiä haastavia ja etsiviä virsiä. Mistä tulee musiikillisia ikoneita, näyttää vasta aika.

Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen, Vihdin kanttori

Parahat virsievähät

Samuli-Koivuranta

Tätä kirjoitusta julkistettaessa olen samalla parhaillaan esittelemässä virsikirjan lisävihkotyötä Seinäjoella valtakunnallisilla jumalanpalveluspäivillä. Päivien otsikkona on eteläpohjalaiseen tapaan ”Parahat evähät”. Tarkoituksena päivillä on perehtyä jumalanpalveluksen kehittämishankkeen tuloksiin. Miten jumalanpalveluksesta voisi tulla näkyvämmin seurakuntaelämän keskus? Miten yhteisöllisyys ja seurakuntalaisten osallisuus saisi tilaa jumalanpalveluksessa? Miten huomioimme seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa erilaiset ihmiset? Muiden muassa näihin kysymyksiin on pohjalaisessa pitopöydässä luvassa eväitä – toivottavasti runsaita ja maistuvia.

Maistelemme päivillä siis myös lisävihkotyön tämän hetkisiä eväitä. Vielä emme tiedä, mitkä laulut päätyvät lisävihkoon, mutta esimerkinomaisia maistiaisia siitä, mitä on etsitty, voimme yhdessä laulaa. Tarkoitus on tarjota maistiaisia sellaisista laulujen musiikillisista muodoista ja tekstisisällöistä, joita ei nykyisessä seurakunnan yhteisessä rukous- ja jumalanpalveluselämässä ole tai niitä ei ainakaan ole liikaa.

Kuten jumalanpalvelusta kehitettäessäkin, kyse lisävihkossa on pitkälti yhteisöllisyyden, osallisuuden ja vieraanvaraisuuden näkyväksi tekemisestä. Englantilainen Paul Inwood kyselikin muutama viikko sitten suomalaisilta virsisäveltäjiltä: Mikä virsisävellyksessä voisi olla se ’seurakunnallinen koukku’ (congregational hook), joka houkuttelee seurakunnan mukaan osallisuuteen, tehtäväänsä?

Seuraavassa joitain tästä näkökulmasta tehtyjä poimintoja lisävihkon menústa:

  • iloa ja valoa Jumalan lahjoista
  • tarttuva kertosäe
  • vieraanvaraista, erilaiset kulttuurit huomioivaa musiikkia
  • kristillistä kasvatusta tukeva laulu
  • lyhyt, toistettava rukouslaulu
  • ihmettelevän, ehkä myös hapuilevan uskon esiintuomista
  • esilaulajan ja seurakunnan vuorottelua
  • yleisvirsi – virsi joka sopii tekstinsä puolesta lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen
  • kaanon, jota voisi laulaa vaikkapa ehtoolliselle mentäessä
  • monikielisiä jumalanpalveluksia edistävä laulu

Varsinkin teiltä, jotka olitte mukana yhteisessä lauluhetkessä, mielelläni kuulisin tähän blogiin palautetta menústa: mikä siinä maistui hyvältä, mikä ehkä ei?

Samuli Koivuranta, lisävihkosihteeri