Korkeita vai vieraita?

Tiistainen piispainkokouksen lausunto  kirkkohallituksen esityksestä virsikirjan lisävihkoksi on herättänyt jonkin verran keskustelua varsinkin sosiaalisessa mediassa. Koska ehdotuksen virsimateriaalin julkaiseminen kokonaisuudessaan ja nuottikuvilla ei ole tekijänoikeuksien vuoksi mahdollista, lienee paikallaan muutama asiaa selventävä kommentti.

Erityisesti keskustelua on herättänyt lausunnossa esitetty toive harkita sävellajien laskemista matalammaksi ehdotetuista sävellajeista. Piispainkokous perustelee tätä ”äänenkäytön madaltumisella”.

Ehdotuksessa on pysytty samalla linjalla kuin nykyisen käytössä olevan virsikirjan virsissä. Siten korkein mahdollinen käytössä oleva sävel on nuotinnoksissa nk. d². Toisaalta huomioon on otettava yhtä lailla matala rekisteri. Siellä rajana on pidetty nk. pientä a:ta, yhdessä erityistapauksessa pientä g:tä. Siten suurin laajuus on pääsääntöisesti oktaavi ja kvartti ja yhdessä oktaavi ja kvintti. Käytössä olevan virsikirjan suurin laajuus on nimenomaan oktaavi ja kvintti, joka on virressä 77 Käy yrttitarhasta polku. Ehdotuksen virsi 923 Silmäni aukaise on tätä kapeammalla äänialalla, eikä siten ole edes ehdotuksen laajin, vaikka lausunnossa niin väitetäänkin.

Virren sävellajin laskemisessa ei voi katsoa mekaanisesti vain korkeinta ääntä. Huomioon on yhtä lailla otettava se kuinka matalalle melodia menee. Piispainkokouksen väite äänenkäytön madaltumisesta ei päde kaikkiin ihmisiin varsinkaan matalissa rekistereissä. Erityisesti lapsilla, mutta myös monilla miehillä tulee huomattavia vaikeuksia, jos säveltaso laskee nk. pieneen g-nuottiin tai tätä alemmaksi. Lasten on yleensäkin luonnollista laulaa korkeammalta ja heille voi olla jopa este oppia yhteislaulua, jos sävellajit kauttaaltaan pudotetaan alemmaksi.

Toisaalta on tärkeä katsoa myös sitä, liikkuuko virsi jatkuvasti korkealla vai käväistäänkö vain korkealla. Jos vain hetkellisesti korkealla käyvää virttä lasketaan alemmaksi, katoaa virrestä usein sille tarkoitettu sointi. Monet vaikkapa ylistysluonteisiksi virsiksi tarkoitetut melodiat suorastaan hävittävät ylistysluonteisen sointinsa, jos niiden sävellajia mekaanisesti lasketaan. Virsissä usein käytetty D-duuri on tässä mielessä soinniltaan usein parempi kuin sitä alemmat sävellajit. Varsinkin jos säestyssoittimena halutaan käyttää kitaraa, on tämä huomattavan parempi sävellaji kuin astetta matalammat.

Sopivat sävellajit ovat joka tapauksessa kompromissi erilaisten äänien ja erilaisten tilanteiden välillä. Se miltä säveltaso kulloinkin tuntuu, ei ole absoluuttinen, säveltasolla määritettävä asia. On myös hyvä kysyä, tuntuuko sävellaji korkealta vain sen vuoksi, että laulu on ennalta vieras. Kun laulua ei tunne ja sävelten hakeminen on horjuvaa, sinänsä normaalillakin korkeudella kulkeva laulu tuntuu hankalalta. Sen sijaan tutuksi tulleet virret eivät enää tältä tunnu, mistä vaikkapa edellä mainittu virsi 77 on hyvä esimerkki. Hoosiannaa laulettaessa kukaan ei mieti, onko sävellaji korkea.

Kirkkohallituksen esityksessä olevat sävellajit ovat tarkoituksella harkittuja. Joissain erityistilanteissa voi olla tarkoituksenmukaista laskea tai nostaa sävellajia. Tähän tähdätään myös kanttorien koulutuksessa. Ei siis ole välttämätöntä tarvetta sille, että matalammasta sävellajista tulisi tehdä jonkinlainen pysyvä sääntö.

Samuli Koivuranta, lisävihkotyön projektisihteeri

P.S. Tarkemmin kirkkohallituksen esitykseen kuuluviin virsiehdotuksiin (lista ehdotetuista virsistä) ja erityisesti sen perusteluihin voi tutustua evl.fi sivulla: Virsikirjan lisävihkon valmistelu.

Advertisement

Kanonisoituja ketjulauluja

Virsikirjan lisävihkoehdotuksen kokoamisen yhteydessä on puhuttu kaanoneista. Miksi? Mitä kaanonilla tarkoitetaan?

Kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnan mietintö (3/2010) on ohjeistanut lisävihkon laatimista aivan työskentelyn alkumetreiltä saakka. Mietinnössä lisävihkoon toivotaan virsiä, jotka vahvistavat ”ihmisten välistä yhteyttä” sekä peräänkuulutetaan kansainvälisen laulumateriaalin läpikäymistä ja viitataan ”uudenlaiseen tyyliin”. Vuonna 2012 lisävihkotyötä varten kerätyssä palautteessa nämä tavoitteet konkretisoituivat muun muassa kaanonvirsiehdotuksina.

Kaanon on yhteisöllinen laulu. Jotta kaanon kuulostaa kaanonilta, tarvitaan sen laulamiseen vähintään kaksi laulajaa – mielellään useampia. Kaanonin sävelmä on yleensä vain muutaman tahdin mittainen. Laulajat toistavat samaa lyhyttä sävelmää, mutta aloittavat laulamisen, esimerkiksi pienissä ryhmissä, peräjälkeen säkeen eri kohdassa. Laulaessa ei tarvitse pelätä monimutkaista sävelmää tai vaikeita sanoja. Kun kaanonia toistetaan useita kertoja uudestaan ja uudestaan, huomaa hetken kuluttua osaavansa sen jo ulkoa. Yhteiseen ääneen on helppo yhtyä. Yksinkertaisesta yksiäänisestä melodiasta muodostuu vähitellen moniääninen kudelma. Ei siis ihme, että kaanonia kutsutaan myös ketjulauluksi.

Suomessa Hiljaisuuden liikkeen Taizé-laulut ovat tutustuttaneet kirkkokansan vaikkapa ”Gloria, gloria” ja ”Magnificat” -kaanoneihin. Moni rippikoululainen osaa Nuoren seurakunnan veisukirjasta esimerkiksi ”Jeesus, kuule rukoukseni”, ”Shalom chaverim” ja ”Dona nobis pacem”-laulut. Muissa maissa on hengellisiä kaanoneita totuttu jo laulamaan virsinä. Esimerkiksi Saksan evankelisen kirkon virsikirjassa (Evangelisches Gesangbuch, 1993–1996) kaanoneita on yli kolmekymmentä, Hollannin virsikirjassa (Liedboek, 2013) sekä saksankielisessä katolisen kirkon laulukirjassa (Gotteslob, 2013) lukuisia ja löytyypä suomenkielisestä Ruotsin kirkon virsikirjastakin (2003) muutama. Nähtäväksi jää, tuleeko seurakunta myös Suomen kirkoissa laulamaan lähitulevaisuudessa kanonisoituja kaanoneita.

Jenni Urponen

Musiikillinen ikoni

”Virrenhän pitää olla kuin musiikillinen ikoni: ei-kenenkään säveltämä, yksilötön yhteisölaulu.” Törmäsin tähän virren 604 säveltäjän Jouko Linjaman kommenttiin eräässä levytekstissä, ja se jäi vaivaamaan mieltäni. Musiikillinen ikoni, mielenkiintoinen kuva virrestä.

Satoja lauluehdotuksia läpikäytyämme olen pohtinut, onko ylipäätään mahdollista tunnistaa kestävä virsi, joka jäisi omalta ajaltamme elämään tulevien sukupolvienkin iloksi – ikoniksi, johon uudelleen ja uudelleen halutaan palata, josta löydetään yhä uusia näkökulmia. Jotta virsi voisi kestää käytössä, pitää sen ensin löytää tiensä ihmisten sydämiin. Ja tämä on monen mielestä mahdollista vain, jos melodia on riittävän helppo ja tarttuva, ja teksti puhuttelee laulajaansa, käy ikäänkuin kohti. Kuitenkin jos melodia on liian yksinkertainen tai tarttuva, tai sanat liian rajatut tai tunteisiin vetoavat, ei välttämättä mene kauan, kun lauluun kyllästyy ja se alkaa tuntuu suorastaan banaalilta. Klassikkoja ei synny laskelmoimalla. Silti laulusta, johon kansa heti rakastuu, on kaikki mahdollisuudet tulla klassikko.

On myös mahdollista, että laulu, joka ei paljasta säveltäjänsä persoonallista kädenjälkeä, eikä heti avaudu, vaan vaatii laulajaltaan vaivannäköä, jättääkin vuosien saatossa kestävämmät jäljet kuin kertakäyttöinen tarttuva melodia. Onko myös mahdollista, että yhteisön on helpompi omaksua laulu, joka ei ole liian henkilökohtaiselta tuntuva, vaan on Linjaman sanoin ”yksilötön yhteisölaulu”?

On mysteeri, miksi jokin sävelmä puhuttelee, toinen ei. Itseäni puhuttelee eniten tunne siitä, että tässä on jotain, mitä en vielä tavoita, mutta joka on mahdollista löytää. Katselemme – ja kuuntelemme – kuin arvoituksen tavoin, mysteeriä, ikonia, ja haluamme nähdä sen yhä uudelleen, kyllästymättä, ja näemme siinä aina uusia näkökulmia. Lisävihkoon tarvitaan mielestäni sekä helposti omaksuttavia, mahdollisia tulevia virsihittejä, että ihmisen mielen syvyyksiä haastavia ja etsiviä virsiä. Mistä tulee musiikillisia ikoneita, näyttää vasta aika.

Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen, Vihdin kanttori

Päivä virsikirjan lisävihkotyössä

10.00 Kerran kuukaudessa Helsingin Katajanokalla pidettävä kokous on vähitellen valmis alkamaan. Lisävihkotyöryhmän jäseniä alkaa saapua, ketkä pääkaupunkiseudulta, ketkä Varsinais-Suomen tai Savon suunnilta. Nopeasti vaihdetaan kuulumisia kevyen aamupalapöydän äärellä.

10.15 Puheenjohtaja avaa kokouksen aamurukouksella ja muistuttaa sanan kylvötyöstä ja siemenen kasvusta. Tätä työtä saamme tehdä tässäkin työryhmässä.

10.30 Käydään läpi palautetta kuukauden aikana pidetyistä lisävihkoesittelyistä ja muista huomioitavista asioista. Samoin pohditaan tulevaa karsimistyötä: noin kahdesta sadasta jatkoon valitusta laulusta pitäisi loppuvuoden aikana löytää 60-80 sopivinta. Tuskaisia ilmeitä. Moni hyvä ja tärkeä laulu tulee jäämään pois lisävihkosta. Nyt tarvitaan lisävihkon tarkoitukseen sopivimmat tekstit ja sävelmät.

11.00 Alamme laulaa. Käsiteltävänä 40 laulun nippu, josta pitäisi yhdessä päättää, mitkä laulut etenevät vielä jatkoon. Kahden, kolmen hengen pienryhmät ovat työryhmän kokousten välillä esikarsineet eri lauluryhmistä (esim. lyhyet rukouslaulut, kaanonit, kansainväliset laulut, uudet suomalaiset laulut) muutamia yhteisesti laulettaviksi. Nyt laulettavat laulut määritellään lyhyesti A:ksi tai C:ksi. A tarkoittaa: ”potentiaalinen, otetaan jatkokäsittelyyn”. C taas: ”Ei tuo uutta lisää, jää pois”.  Työskentelyn alkuvaiheessa oli myös B-kategoria: ”Ehkä, katsotaan uudestaan.”

12.00 Lounastauon aika. Lounaspöydän ääressä kirpoavat usein mielenkiintoiset keskustelut virsityöstä – eräänlaista työtä siis sekin.

12.40 Työ jatkuu – laulaen, kuinkas muuten. Työryhmän jäsenet arvioivat musiikin kiinnostavuutta ja innostavuutta, yhteislaulettavuutta, kielen luontevuutta, sanojen ja sävelen suhdetta. Ja ennen kaikkea sitä, tuovatko tekstit ja sävelmät oikeasti uutta lisää nykyiseen virsikirjaan. Monien laulujen kohdalla arvioidaan, voisiko muokkaus tehdä laulusta vielä tarkoituksenmukaisemman.

14.15 Kahvipaussi

14.30 Vielä viimeiset laulut nipusta laulettavana. Työryhmän eri jäsenillä painottuvat erilaiset näkökulmat. Joku tarkkailee, sopiiko kieli erilaisille ihmisille, toinen miettii, luontuuko laulu lasten suuhun, kolmas pohtii laulun teologiaa, neljäs rytmikkyyttä… Aina ei olla samaa mieltä – mutta silti hyvässä hengessä.

15.00 Keskustellaan virren rajoista. Vuoden aikana julkisuudessa on ehdotettu lisävihkoon monia kansan rakastamia lauluja. Suosituimmuus ei tee vielä laulusta virttä. Tuskinpa vielä sekään, että laulu käsittelee ihmisen ikuisuuden kaipuuta tai vaikkapa rakkauden janoa. Se on kuitenkin selvää, että virren tulisi olla elämässä kiinni, sen pitäisi koskettaa todellista ihmiselämää.

16.00 Työryhmän tämänkertainen työskentely on lopuillaan. Kerrataan jatkotyöskentelyn asioita, sovitaan tarpeelliset väliajan tapaamiset. Lähdetään kotimatkalle.

Sihteerin työ jatkuu laululuetteloiden päivittämisen ja muistion viimeistelyn parissa. Mielessä ovat kollegat 1800-luvulla, Krimin sodan jälkimainingeissa. Mitä virsityö oli silloin, kun nuotit ja muistiot olivat mustekynällä kirjoitettuja, kun pelkkä matka kokoukseen saattoi kestää kolme päivää?

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri

SANKARIT, VIIDESTOISTA YÖ, PARATIISI, SATUMAA… ja muita hyviä virsimelodioita.

Onko virsi jokin erityinen musiikkilaji tai -tyyli? Kuuluuko virteen jokin tietty poljento, jolla se erottuu jostain muusta musiikista? Onko olemassa erityinen virrelle tunnusomainen sävelkulku, jolla virsi erottuu muusta musiikista? Eipä taida olla. Mielikuvissamme virteen voidaan liittää joitakin määritteleleviä tekijöitä. Melodinen synkkyys, tempollinen laahaavuus tai soinnutuksen koraalimainen juhlavuus voivat näitä olla.

Virsiä etsittäessä, olen joutunut itseltäni kysymään, mitä etsimme? Tekstin osalta tähän on mielestäni paljon helpompi vastata kuin musiikillista sävelasua pohdittaessa. Joskin virsitekstien tulkinta ja niiden pohtiminen voi sekin johtaa syvään kuiluun, josta ei helposti pois ponkaistakaan. Mutta millainen sävellys virsi voi olla? Itse olen tullut siihen tulokseen, että hyvän virsisävelmän tunnistaa siitä, että se niin sanotusti ”toimii” seuratuvassa ja iltanuotiolla. Molemmissa ympäristöissä hyvä musiikki toimii hyvinkin pelkistetysti, luoden yhteisöllistä tunnelmaa. Hyvään virteen on helppo yhtyä, sen parissa voi tuntea osallisuutta ja se luo kokemusta yhdeksi tulemisesta. Ihan niin kuin seuratuvassa, jossa helposti ennakoitava ja tunnistettavalla tavalla kulkeva melodia kutsuu mukaansa veisaamaan tai nuotion loimutessa djembe-rummun lyödessä tahtia ja kitaran näppäillessä sointuja, kosiskelee melodiaa laulajan huulilta. Romantisoinko, no hieman kyllä?

Olen elämäni aikana saanut lukemattomia kertoja kokoontua erilaisiin illanviettoihin, ohjelmiin, tuokioihin, perhejuhliin, nuotiohetkiin ja muihin vastaaviin säestämään ja laulamaan mitä erilaisimpien ryhmien kanssa. Onnistuneimpia lauluja näissä tilanteissa ovat olleet erilaiset kansanlaulut, maakuntalaulut, tutut virret sekä tutuiksi tulleet iskelmät ja kevyen musiikin kappaleet vuosikymmenten varrelta. Esimerkiksi J. Karjalaisen Sankarit, Juicen Viidestoista yö, Baddingin Paratiisi ja Monosen Satumaa laittavat poikkeuksetta riemullisesti hoilaamaan, ainakin kertosäkeistöjen mukana. Onnistuneimmille yhteislauluille löytyy yhteisiä nimittäjiä, kuten tunnistettavuus. Usein nämä kappaleet ovat tekijöidensä ”hittejä”, lauluja jotka ovat jääneet elämään useina levytyksinä ja laulukokoelmien kestosuosikkeina. Toiseksi kertosäkeellisyys, jonka myötä kappaleen punch line pureutuu kuulijan tajuntaan ja  joka  mahdollistaa lauluun yhtymisen uudelleen ja uudelleen, sen edetessä. Kolmantena melodian yksinkertaisuus ja ennalta-arvattavuus, joka ei luo musiikillista barrikaadia laulun ja laulajan välille. Neljäntenä melodian ja tekstin saumaton yhteensopivuus. Lopuksi vielä laulun liittyminen laulajan elämänkokemuksiin, erilaiset mielleyhtymät ja tärkeiksi koetut tapahtumat kyseisen laulun kanssa.

Onnistumisten rinnalla olen ollut kokemassa myös epäonnistumisia yhteislaulutilanteissa. Usein radioissa soivat, pitkälle tuotetut ”hitit”, joita karaokessa on kiva rallatella, eivät yllättäen olekaan yhteislaulullisesti palkitsevia. Joskus hienoa rytmillistä tai melodista yllätyksellisyyttä tarjoavat kappaleet eivät imaisekaan musiikkia enemmälti harrastamatonta hoilaajaa mukaansa. Voi olla, että soinnutus on tehty niin haastavaksi, että säestäjä putoaa matkasta tai laulajan on vaikea saada otetta melodiasta. Virren tehtävä ei ole olla hetken hittituote tai taidemusiikin helmi. Virsi on jotain, joka herättää turvallista pysyvyyden tunnetta, osallisuuden kokemuksia ja halua ankkuroitua niihin juuriin, jotka pitävät pystyssä kovassakin tuulessa ja pumppaavat tarvitsemaamme ravintoa.

Hyville virsimelodioille ja myös sovituksille on kysyntää. Toivon tulevaisuuden virsien kutsuvan minuakin hoilaamaan, kuten vaikkapa Rentun Ruusu tekee. Tässäpä haastetta hyville virsille.

Pekka Kosonen

Virren rajoilla

Nykyinen virsikirja rikkoi rajaa virren ja hengellisen laulun välillä, kun siihen otettiin monia kansan rakastamia tuttuja hengellisiä lauluja, kuten esimerkiksi Päivä vain ja hetki kerrallansa, Kiitos Sulle, Jumalani, Jeesuksesta laulan ja Herra, kädelläsi.

Pohdinta virren rajasta ei ole päättynyt, eikä varmaan koskaan päätykään. Lisävihkotyötä varten on kirkolliskokous määritellyt, että virsi on Raamattuun pohjautuva yhteislaulu, jossa sisältö, sävelmä ja runoasu välittävät kirkon uskoa ja ihmisen kokemusta.

Tulisiko virreksi voida määritellä myös lauluja, jotka nousevat ennen kaikkea ihmisen kokemuksista, etsinnästä, kaipauksesta ja omien tuntojen pohdinnasta ilman perinteistä hengellistä sisältöä ja sanastoa? Voiko virsi olla ihmisen pohdintaa ikään kuin oman kupunsa sisällä ilman kohtaamista selvästi sanoitetun Jumalan todellisuuden kanssa, pohdintaa, joka peilaa lähinnä vain itseensä? Vai tulisiko peilinä aina olla Raamattu ja siitä nouseva kirkon usko? Riittääkö, jos ihminen tavoittaa virren myötä jonkin ohikiitävän tunnelman, vai tulisiko sen jättää vahvempi jälki? Riittääkö, että kirkkoon tulija löytää ”jotain”, vai tulisiko virren kertoa, mitä hän löytää? Tuleeko yksittäisen virren olla hengelliseltä sisällöltään ja syvyydeltään itsessään riittävä, vai riittääkö, että virsikirjan kokonaisuus on tässä suhteessa riittävä? Voisiko toinen virsi olla kysymyksiä herättävä, ja toinen vastauksia antava? Mitä ajattelet?

Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen
Lisävihkotyöryhmän jäsen