Kanonisoituja ketjulauluja

Virsikirjan lisävihkoehdotuksen kokoamisen yhteydessä on puhuttu kaanoneista. Miksi? Mitä kaanonilla tarkoitetaan?

Kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnan mietintö (3/2010) on ohjeistanut lisävihkon laatimista aivan työskentelyn alkumetreiltä saakka. Mietinnössä lisävihkoon toivotaan virsiä, jotka vahvistavat ”ihmisten välistä yhteyttä” sekä peräänkuulutetaan kansainvälisen laulumateriaalin läpikäymistä ja viitataan ”uudenlaiseen tyyliin”. Vuonna 2012 lisävihkotyötä varten kerätyssä palautteessa nämä tavoitteet konkretisoituivat muun muassa kaanonvirsiehdotuksina.

Kaanon on yhteisöllinen laulu. Jotta kaanon kuulostaa kaanonilta, tarvitaan sen laulamiseen vähintään kaksi laulajaa – mielellään useampia. Kaanonin sävelmä on yleensä vain muutaman tahdin mittainen. Laulajat toistavat samaa lyhyttä sävelmää, mutta aloittavat laulamisen, esimerkiksi pienissä ryhmissä, peräjälkeen säkeen eri kohdassa. Laulaessa ei tarvitse pelätä monimutkaista sävelmää tai vaikeita sanoja. Kun kaanonia toistetaan useita kertoja uudestaan ja uudestaan, huomaa hetken kuluttua osaavansa sen jo ulkoa. Yhteiseen ääneen on helppo yhtyä. Yksinkertaisesta yksiäänisestä melodiasta muodostuu vähitellen moniääninen kudelma. Ei siis ihme, että kaanonia kutsutaan myös ketjulauluksi.

Suomessa Hiljaisuuden liikkeen Taizé-laulut ovat tutustuttaneet kirkkokansan vaikkapa ”Gloria, gloria” ja ”Magnificat” -kaanoneihin. Moni rippikoululainen osaa Nuoren seurakunnan veisukirjasta esimerkiksi ”Jeesus, kuule rukoukseni”, ”Shalom chaverim” ja ”Dona nobis pacem”-laulut. Muissa maissa on hengellisiä kaanoneita totuttu jo laulamaan virsinä. Esimerkiksi Saksan evankelisen kirkon virsikirjassa (Evangelisches Gesangbuch, 1993–1996) kaanoneita on yli kolmekymmentä, Hollannin virsikirjassa (Liedboek, 2013) sekä saksankielisessä katolisen kirkon laulukirjassa (Gotteslob, 2013) lukuisia ja löytyypä suomenkielisestä Ruotsin kirkon virsikirjastakin (2003) muutama. Nähtäväksi jää, tuleeko seurakunta myös Suomen kirkoissa laulamaan lähitulevaisuudessa kanonisoituja kaanoneita.

Jenni Urponen

Advertisement

Työryhmä loppusuoralla

Ilmassa oli haikeutta, huojentuneisuutta ja kiitollisuutta, kun lopettelimme työryhmän kokousta tiistaina. Olimme laulaneet kaksi päivää ja käsitelleet juuri esityksemme perusteluja. Jäljellä on vielä loppusuora: kaksi kokousta, hienosäätöä, tarkistuksia, oikolukemista. Lokakuun lopussa ehdotuksemme on valmis luovutettavaksi. Kolmivuotinen prosessi on osaltamme valmis.

Tunne on samanlainen kuin vanhemmalla, joka valmistautuu lähettämään lastaan maailmalle. Hän ristii kätensä ja rukoilee, että uskon juuret ja toivon siivet kantaisivat. Vanhempana hän on koettanut tehdä parhaansa ja toivoo, että lapsi löytäisi paikkansa elämässä.

Kirkollinen päätöksentekoprosessi on monivaiheinen. Se takaa, että kirkon päätökset eivät synny vahingossa eivätkä harkitsematta.

Lisävihkoehdotuksemme menee ensin kirkkohallitukseen, joka on asettanut työryhmän kirkolliskokouksen toimeksiannosta. Kirkkohallituksen täysistunto pyytää ehdotuksesta lausunnon piispainkokoukselta. Jos ehdotuksemme vastaa toimeksiantoa, kirkkohallitus tekee esityksen lisävihkosta kirkolliskokoukselle.

Toukokuussa 2015 kirkolliskokous käy lisävihkosta lähetekeskustelun ennen kuin se lähettää asian käsikirjavaliokunnan käsittelyyn ja pyytää lausunnon perustevaliokunnalta.

Valiokunnat ovat päässeet tutustumaan työskentelyymme jo valmisteluprosessin aikana, joten aivan alusta toukokuussa ei tarvitse aloittaa. Käsikirjavaliokunta antaa mietintönsä ja perustevaliokunta lausuntonsa marraskuussa 2015 kokoontuvalle kirkolliskokoukselle, joka päättää lisävihkon hyväksymisestä (tai hylkäämisestä).

Myönteistä päätöstä seuraa toimitusprosessi, jossa on vielä paljon työtä. Toivottavasti seurakunnat saavat painotuoreet lisävihkot adventiksi 2016.

Lopullisesti lisävihko tulee hyväksytyksi siinä vaiheessa, kun se on otettu vastaan seurakunnissa. Teologian kielellä tätä kutsutaan reseptioksi. Reseptio on tapahtunut, kun uudet virret on opittu ja kun niiden kantama usko ja rukous ovat muuttuneet kirkon jäsenten elämäksi.

Jaana Marjanen, puheenjohtaja

Mitä kritisoidaan, kun kritisoidaan ”uusia virsiä”?

Räväkkäsuinen toimittajaveteraani Hannu Taanila riepotteli äskettäin puheessaan värikkäin sanakääntein ”uusia virsiä”. Puuttumatta tässä sen enempää tuon kritiikin sinänsä kiinnostaviin perusteluihin haluaisin kiinnittää erityishuomion riepottelun kohteena olleisiin ”uusiin virsiin”. Usein muulloinkin nimittäin kuulee kritisoitavan ”uusia virsiä”, mutta oikeastaan mistään ei käy ilmi, mitä näillä ”uusilla virsillä” varsinaisesti tarkoitetaan. Seuraavassa käyn lyhyesti läpi, mitä eri asioita arvelen näillä useimmiten tarkoitettavan.

a) Vuoden 1986 hyväksytyn virsikirjan uudet virret. Pian 30 vuoden ikään ehtineen virsikirjamme 632 virttä kirvoittavat edelleen monilta kitkeriä kommentteja: ”Ei niitä uusia virsiä osaa laulaa, kun menivät sen virsikirjankin muuttamaan.” Monelle harmitusta ovat aiheuttaneet virsien kielelliset muutokset, toisille ehkä uudet musiikilliset tyylisuunnatkin. Toisaalta yllättävän monien tämän päivän ihmisten suosikkivirret ovat juuri tuon virsikirjan uusia virsiä. Oman kokemukseni mukaan useimmat ihmiset, jotka aluksi kieltävät tuntevansa virsiä, tunnistavat lopulta helposti ainakin kymmenkunta nimenomaan vuonna 1986 virsikirjaan otettua uutta virttä ja pitävät niitä ihan kelpoina laulettavina.

b) Virsikirjan vuosien 2000 ja 2003 liiteosien laulut. Kirkon virallisessa kielenkäytössä virsillä tarkoitetaan ainoastaan kirkolliskokouksen hyväksymiä virsiä (ks. kohta a). Sen sijaan virsikirjan 700- ja 800-numeroiset laulut eivät virsiä ole, vaikka ne kyseisen painotuotteen välissä ovatkin. Ne on hyväksytty lauluiksi osina kirkkokäsikirjoja, ei virsiksi. Monien mielestä tämä on aika hassua, mutta näin se vain on. Suuressa osassa liiteosan lauluissa on tuttu vanha virsisävelmä ja niinpä muutamista onkin tullut erittäin käytettyjä lauluja vaikkapa kaste- ja vihkitoimituksissa.

c) Lasten virsi, Siionin virret, Uusia virsiä, Luterilaisia virsiä, Nuoren seurakunnan veisut ja monet muut kokoelmat. Evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole monopolia virsi-sanan käyttöön ja niinpä eri järjestöt, herätysliikkeet ja kaupalliset kustantajatkin ovat käyttäneet nimitystä hengellisten laulukokoelmiensa kansissa. Toisinaan mukana on saattanut olla yhteislauluja jopa maalliseltakin puolelta. Toisaalta monia laulukokoelmien lauluja saatetaan käyttää oheismateriaalina seurakunnan tilaisuuksissa ja jumalanpalveluksissakin, mikä on saattanut tehdä niistä ihmisten mielissä ”virallisia virsiä”. Niitä ne eivät kuitenkaan ole, jos kirkolliskokouksen päätöstä pidetään määritelmän mittapuuna.

d) Virsikirjan lisävihkon uudet virret. Tämän blogin pääaihe, virsikirjan lisävihko, on tällä hetkellä vielä tulevaisuutta. Loppukiri valmistelussa on alkamassa ja syksyn aikana työryhmän työ tulee päätökseensä. Vielä ei kuitenkaan ennen kirkolliskokouksen päätöstä tiedetä – ei edes Hannu Taanila –, mitkä lopulta ovat lisävihkon ”uusia virsiä”. Joka tapauksessa kyse on edelleenkin vain lisävihkosta, ei varsinaisesta virsikirjasta. Virsikirja on myös tämän jälkeen se sama 632 virren kokoelma, joka nytkin on käytössä.

Uusia virsiä voi ja tuleekin kritisoida – sillä tavalla on koeteltu ja seulottu virsiä Suomessa jo ainakin 500 vuoden ajan. Kaikki uudet virret eivät ole aina välttämättä kovin onnistuneita ja silloin ne myös unohtuvat ja jäävät pois käytöstä. Toiset löydetään/opitaan ehkä vasta ajan päästä käyttöönotostaan. Aina on kuitenkin mukaan tarttunut helmiä, jotka ovat jääneet pysyviksi aarteiksi kantamaan kirkon yhteistä uskoa ja rukousta eteenpäin tuleville sukupolville. Siksi uusia virsiä kannattaa yhä tänä päivänä etsiä!

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri

Ilosanomaa mollissa vai duurissa?

Duuri on iloinen ja molli surullinen – näinhän meille on opetettu. Hämmennetään vähän. Duuria vai mollia, iloista vai surullista: Tääll´ yksinäni laulelen, Maan päällä paikka yksi on, Niin kuin muuttolintusen tie, Mun kanteleeni kauniimmin, Joulupuu on rakennettu, Soi kunniaksi Luojan, Tukkipoika se lautallansa, Sinisiä, punasia ruusunkukkia? Neljä ensimmäistä ovat duurissa – iloisia? – ja jälkimmäiset neljä mollissa – surullisiako?

Usein kuulee todettavan, että virrethän nyt ovat sellaisia mollilauluja. Mitähän se edellisen valossa tarkoittaa? Ovatko ne siis hehkeän iloista mollia vai kaihoisan surullista duuria vai jotain suloista sekoitusta?

Tuore teologian opiskelijoiden keskuudessa tehty tutkimus (Jouko Kiiski, 2014) kertoo, mitä he asiasta ajattelevat. Heidän piti ottaa kantaa väitteeseen ”Virret ovat liian mollivoittoisia”. Vastaajista kolmasosa oli samaa mieltä, ja kolmasosa taas eri mieltä. Ottivatko he kantaa oikeasti mollisävellajisten virsien määrään vai johonkin muuhun, ei kysymyksestä selviä. Vaikka monet vastaajista valittivat virsien mollivoittoisuudesta, osa vastaajista pitää juuri sen tyyppisistä virsistä. Tutkimuksessakin todetaan, että ihmisten odotukset virsiä kohtaan ovat osittain ristiriitaisia, mikä tekee virsikirjan kehittämisestä haasteellisen. Niinpä.

MuM Tuuli Muraja on pro gradu –tutkielmassaan selvittänyt, miten tämä asia oikeasti on nykyisessä virsikirjassamme. Hän on jakanut virret kolmeen kategoriaan: duuri-, molli ja kirkkosävellajit. Ja uskokaa tai älkää, duurivirret vievät voiton 45%:n osuudellaan. Mollivirsiä on 35% ja kirkkosävellajisia virsiä 20%.

Samakin virsi voi tilanteesta riippuen nostaa esiin erilaisia tunteita. Bachkin sen ymmärsi, ja käytti tehokkaasti samoja sävelmiä eri yhteyksissä, kuten vaikkapa Matteus-passiossa O Haupt voll blut und wunden –koraali ja Jouluoratoriossa Wie soll ich dich empfangen. Lopultakaan kokemus virrestä ei riipu niinkään virren sävellajista, vaan enemmänkin virren toteutustavasta. Taitava veisuunjohtaja tai laulaja tekee hyvästä virrestä sisällönmukaisen ja musiikillisesti mielenkiintoisen toteutuksen.

Tulevaa lisävihkoa valmistellessamme olemme pyrkineet pitämään yhtenä ohjenuoranamme tehtäväksi antommekin valossa, että uusien virsien myötä tulisi seurakunnan lauluun lisää iloa. Nopea laskutoimitus melko lopullisesta paketistamme lisävihkoehdokkaita kertoo, että 68 % on duuri- tai ”duurihkossa” sävellajissa, 18 % mollissa, 12 % kirkkosävellajeissa ja lisäksi muutamaa on vaikea määritellä. Olemmeko ilon tuojina onnistuneet, jää teidän ja tulevien sukupolvien arvioitavaksi.

Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen

Sillisalaattia odotellessa

Suvivirsi on taas (onnistuneesti) veisattu, kesä on alkanut ja kovasti jo odotellaan kesän ensimmäisiä tuoreita makuja. Miten kesäinen sillisalaatti voisi liittyä virsityöhön?

Olen kuluneen kevään ollut kotiseurakunnassani seurakuntalaisena mukana niin kutsutussa kirkkoväärtiryhmä- eli jumalanpalvelusryhmätoiminnassa. Ryhmämme, kuten kahdeksan muutakin ryhmää, palvelee vuorollaan normaaleissa messuissa niiden erilaisissa tehtävissä ja osallistuu myös kunkin messun etukäteissuunnitteluun.

Tavoitteena on ollut, että jokaisessa ryhmässä olisi mahdollisimman eri-ikäisiä ihmisiä. Niinpä meidänkin ryhmässä on mukana muutama lapsiperhe, nuoria sekä vanhempaakin ikäpolvea. Tällä hetkellä noin parinkymmenen henkilön kokoisessa ryhmässä on mielestäni jo jollain tavoin läsnä seurakunnan monenlaisuus. Musiikillinenkin toivelista lienee kaikkea mahdollista klassisesta taidemusiikista raskaampaan nuorten musiikkiin, uruista bändimusiikkiin.

Perinteisiä ratkaisuja kohdata monenlainen seurakunta on ollut ymmärtääkseni kaksi. Yksi on ollut se, että messun suunnittelu on tehty papin ja kanttorin toimesta, jolloin teologiset painotukset ja musiikillinen tyyli on määräytynyt näiden ammattitaidon, henkilökohtaisten mieltymysten, ehkä myös vaikkapa herätysliiketaustan myötä. Toinen tapa puolestaan on ollut se, että jollain tavoin samanhenkisyyttä kokevat seurakuntalaiset ovat kokoontuneet yhteen ja sen jälkeen messun musiikki on noudattanut tätä – ainakin omasta mielestään ”tavallisten ihmisten” – yhteistä ymmärrystä.

Entäpä jos seurakunta kuitenkin olisi oikeasti sekalainen, eikä yhteistä musiikkimakua ole mahdollista määrittää? Entäpä jos tuo seurakunta suunnittelisi messun ja jokaisen näkemyksiä haluttaisiin kuunnella? Olisiko siitä seuraava musiikillinen ”sillisalaatti” pahasta?

Piispani Tapio Luoma ”twaarnasi” eli saarnasi twiitaten pari viikkoa sitten terävästi: ”’Sekä-että’ on todellisuuden hahmottamisen asenteena usein hedelmällisempi kuin ’joko-tai.’” Tämän ”sekä-että-todellisuuden” toivoisin toteutuvan paitsi jumalanpalveluselämässämme myös tulevassa virsikirjan lisävihkossa.

Samuli Koivuranta, lisävihkosihteeri

Golfarin virsi

Virsi on Raamattuun perustuva laulu.

Maailma on monella tapaa muuttunut siitä, kun Raamatun kirjoituksia on kirjoitettu ajanlaskumme ensimmäisiin vuosikymmeniin. Ymmärryksemme maailmasta ja kieli, jolla tuota sanoitamme, on muuttunut monta kertaa ja monella eri tasolla vuosituhansien aikana. Miten sitten virsi, jota veisaamalla pyrimme sanoin ja sävelin etsimään, kysymään ja osoittamaan tuota Raamatun mukaista uskoamme. Kun maailma on aivan viimeisten vuosikymmenten aikana teknologisoitunut ja radikaalistikin muuttunut, olisiko virren ilmaisumuodon muututtava? Vai edustaako virsi ja virren veisuu jotain pysyvää, tukevaa muuria, johon nojautuen ihmisen on helpompi kestää kun ympärillä niin moni asia tuntuu musertuvan? Virsikirjan lisävihkoa kootessamme, olemme törmänneet lukuisiin hienoihin teksteihin. Mitään kovin radikaalia, tämän ajan ilmiöitä kuvaavia tekstejä ei kuitenkaan ole kovinkaan montaa eteen tullut. Kieltämättä, olisi opettelun paikka laulaa vaikkapa kännykästä, tekstiviestistä, maataloustuista, YT-neuvotteluista, työelämän joustoista, terveysliikunnan tukemisesta tai kestävästä kehityksestä nykyajan ihmisten käyttämin termein ja kielikuvin. Vai olisiko?

Harrastukseeni hurahtaneen, olisi kyllä hienoa, jos golfkenttää kiertäessä voisin hyräillä juuri harrastuksestani (tai harrastuksista ylipäätään) kertovaa virttä ja näin ylistää liikkumisen riemusta Luojaani.

Pekka Kosonen

”Laulakaa Herralle uusi laulu!”

   

Lisävihkotyöryhmä kotiutui jokunen tunti sitten kokouksesta. Parin vuorokauden ajan työryhmä ahkeroi intensiivisesti lisävihkon parissa kukkivien kirsikkapuiden katveessa Lohjalla, Vivamossa.

Päällimmäisenä tunteena oli kiitollisuus. Tuntui siltä kuin olisimme saaneet olla avaamassa kahdeksaakymmentä lahjapakettia. Oli suuri ilo laulaa suomalaisten säveltäjien ja runoilijoiden upouusia virsiä. Yhteistä lauluamme säestivät vuoroin satakieli ja mustarastas. Työryhmän jäseniä ilahdutti erityisesti se, että monissa melodioissa oli kuultavissa jotain sellaista, mitä nykyisessä suomalaisessa virsikirjassa ei vielä ole. Lisäksi kansainvälisestä aineistosta on matkan varrella jo löydetty monta mielenkiintoista sävelmää ja tekstiä, jotka tulevat täydentämään kokonaisuutta.

Mehiläinen lenteli sekä kokoushuoneessa että -papereiden joukosta löytyvässä virsirunossa. ”Mehiläisten” lisäksi uudet virret saattavat tuoda virsikirjan lisävihkoehdotukseen muitakin sanoja, joita ei aiemmin ole yhdistetty virsiteksteihin: ”miljardi”, ”polttopuut”, ”avaruus”, ”metsätie”, ”talkoovasara”, ”pihka”…

Takanamme on valtaisa urakka – materiaalin kokoaminen on nyt tehty. Tänään otimme ison askeleen eteenpäin, kun siirryimme seuraavaan työvaiheeseen. Ryhdyimme nimittäin valikoimaan noin sadan jäljellä olevan virsiehdokkaan joukosta ne kahdeksankymmentä virttä, jotka päätyvät työryhmän kokoamaan lisävihkoehdotukseen. Kesäkuussa tämä lopullinen virsilista tarkentuu entisestään. Työryhmän työ ei tosin lopu vielä siihen, sillä moni virsiteksti on vailla suomenkielistä käännöstä. Lisäksi sihteerin työlistalla ovat tekijänoikeusasiat. Edessä on myös virsikirjan lisävihkoehdotuksen perusteluiden kirjoittaminen.

Toiveena on, että virsikirjan lisävihko otetaan aikanaan uteliain mielin vastaan ja että kaikenikäiset seurakuntalaiset innostuvat laulamaan yhdessä riemullisin mielin uusia virsiä.

Virsikirjan lisävihkotyöryhmän kokousterveisiä ja -tunnelmia kirjasi ylös

Jenni Urponen

Kevään merkkejä

Lisävihkotyöryhmän tammikuinen säveltäjäseminaari on tuottanut ilahduttavan runsaan sadon. Se kertoo omalta osaltaan siitä että kirkollinen musiikki kiinnostaa suomalaista säveltäjäkuntaa yhä laajemmin. Tähän kannattaisi tarttua nykyistä aktiivisemmin sekä kirkon että yksittäisten seurakuntien tasolla. Kulttuuri, myös hengellinen sellainen, on vaikeuksissa jos yhteys oman ajan tekijöihin ei toimi tai peräti katkeaa. Toisaalta itselläni ja muutamalla kollegallani on hyviä ja rohkaisevia kokemuksia yhteistyöstä seurakuntien ja kirkkomuusikoiden kanssa.

Rakas naapurimme tarjoaa meille jälleen kerran seuraamisen arvoisia esimerkkejä. Kirkkomusiikin säveltäjät ry oli kutsunut taannoisen seminaarinsa luennoitsijaksi ruotsalaisen Sven-David Sandströmin, joka on muun tuotantonsa ohessa säveltänyt huomattavan määrän kirkkomusiikkia, myös seurakuntien jokapäiväiseen käyttöön. Sandström esitteli Ruotsin kirkon toimeksiannosta syntynyttä 72(!) liturgisen teoksen kokonaisuutta, ja lisää näytteitä hänen taidokkaasta, silti helposti lähestyttävästä musiikistaan kuultiin Kirkko soikoon –festivaalin konsertissa samana iltana.

Projekti ei edes ole ainoa laatuaan. Palmusunnuntaina kuulin Tukholmassa Rolf Martinssonin Luukas-passion, josta on tuoreudestaan huolimatta ehtinyt jo tulla aikamoinen hitti. Tämä teos on puolestaan 13 seurakunnan yhteistilaus. Kaipaan meillekin tällaista toimintaa, ja ihailen ruotsalaisten kollegoideni käytännöllisyyttä ja hyvää itsetuntoa. Kun osaa, voi toimia vapaasti mitä perinteisimpien muotojen parissa. Maassa maan tavalla, totta kai. Silti uskallan toivoa että mekin olemme matkalla tuohon suuntaan. Ennakkoluulomme vain sitovat meitä vielä, puolin ja toisin.

Kevään merkkejä, joka tapauksessa. Sokerina pohjalla pienen lounaissuomalaisen ”kesäkotiseurakuntani” pääsiäismessu: en muista nähneeni kirkossa niin paljon väkeä aikoihin. Johtuisikohan se siitä, että saarna oli väkevä ja musiikki soi upeasti? Seurakunnassa on nähty paljon vaivaa, ja se kannattaa.

Olli Kortekangas, lisävihkotyöryhmän jäsen

Mikä otetaan, mikä jätetään?

Virsikirjan lisävihkotyö on nyt siirtynyt vaikeaan vaiheeseen. Mikä laulu otetaan, mikä jätetään? Työryhmällemme annettujen raamien perusteella voimme läpikäymistämme sadoista lauluista valita vain noin 70, korkeintaan 80.

Eilen työryhmämme jäsenistä koottu laajennettu ”dispositioryhmä” piti kokousta. Valintaprosessissa tähän saakka päässeet laulut oli ryhmitelty erilaisten otsikoiden ja teemojen alle.

Lauluja oli edelleen liikaa. Pyrimme suorittamaan valintaa mielessämme lukuisia kysymyksiä. Vastaako virsi siihen toimeksiantoon, joka työryhmällemme oli annettu? Tuoko se jotain uutta nykyisen virsikirjan sisältöihin ja melodioihin? Millainen on sen sanoma? Millaisella kielellä se on ilmaistu? Otetaanko siinä lasten ja nuorten näkökulma huomioon? Entä maailmanlaajuinen kirkko? Onko virsi ”täsmävirsi”, jota voidaan käyttää väin yhtenä kirkkovuoden päivänä, vai olisiko samasta aihepiiristä olemassa monikäyttöisempi vaihtoehto?

Työskentelymme on osoittanut sen, että kirkossamme vaikuttava lauluperinne on rikas ja elinvoimainen. Olemme myös voineet näköalapaikalta katsoa virsityötä, jota muissa kirkoissa tehdään.

Mutta miten käytetään sitä laulumateriaalia, joka ei nyt tule sisältymään lisävihkoon? Kokoelman ulkopuolelle jää satoja hienoja lauluja, niin meillä kuin muualla syntyneitä. Osa lauluista on meillä aikaisemmin julkaisemattomia. Miten ne voisivat olla saavutettavissa, kun kirkossamme tehdään uusia laulukirjoja? Sekä suomen- että ruotsinkielinen lisävihkotyöryhmä on tehnyt suuren työn kartoittaessaan ja kerätessään tämän materiaalin.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, vielä tämän vuosisadan aikana kirkkomme saa kokonaan uuden virsikirjan. Näin on tapahtunut jokaisella vuosisadalla sitten 1500-luvun. Viime vuosisata oli poikkeus sikäli, että sen aikana valmistui kaksi uutta virsikirjaa, 48 vuoden välein.

Hyvää hiljaista viikkoa ja pääsiäistä kaikille virsien ystäville!

Anna-Mari Kaskinen

 

1. Kunnian saakoon

Poika Jumalan!

Kristus ylösnousi,

voitti kuoleman.

Kivi haudan suulta

vieritetty on.

Tyhjä on nyt vuode

hautakammion.

 

kerto: Kunnian saakoon,

Poika Jumalan!

Kristus ylösnousi,

voitti kuoleman.

 

2. Katso, hän saapuu!:

Murhe väistyy jo.

Herran katse loistaa

niin kuin aurinko.

Kiitosvirttä uutta

kansat laulakaa!

Tervehtikää Herraa,

synnin voittajaa.

 

kerto

 

3. Kirkkauden Herraan

aina luottakaa.

Meidät yönkin halki

Kristus johdattaa.

Maiden ääriin viesti

ihmeellinen soi.

Jeesus kuolemallaan

rauhan meille toi.

 

kerto

 

Edmund Budry 1884

käännös Richard Hoyle 1923

sävel Georg Friedrich Händel, ”Riemuitse, tytär Siionin”

suomenkieliset sanat työryhmän toimeksiannosta laatinut Anna-Mari Kaskinen.

Mitä yhteistä on kuormalavalla ja vanhalla virrellä?

Virsikirjan lisävihkon mainitseminen synnyttää mielenkiintoisia keskusteluja. Jotkut ovat harmitelleet, että edellisestä virsikirjasta poistettiin Haqvin Spegelin kirjoittama ja Elias Lönnrotin suomentama ”Jo vääryys vallan saapi” (440). He ovat jopa ehdottaneet, että se otettaisiin nyt lisävihkoon. Niin komea ja ajankohtainen se tuntuu olevan.

Virsi seisoo väkevästi köyhän ja vähäosaisen rinnalla sortajia vastaan. Se uskoo vakaasti oikeuden voittoon ja armahdukseen, joka tulee Herralta. Mikkeliläinen koraalitoisinto tukee virren sanomaa ja hengittää sen rukousta, joka mukailee psalmia 58.

Viimeksi olen kuullut tämän virren kotiseutuni historiasta syntyneessä Pula-oopperassa Nivalan jäähallissa. Siellä se laulettiin vuoden 1886 virsikirjan sanoilla: ”Walittaa täytyy totta Ja surra suuresti, Kun wääryys wallan ottaa Ja pahuus paisuupi.” Pohjanmaan jokilaaksojen laulajista koottu oopperakuoro tulkitsi jykevästi 1930-luvun lamavuosista, pakkohuutokaupoista ja nälästä kärsineiden tuskaa sekä heidän luottamustaan Jumalan oikeudenmukaiseen tuomioon.

Olen samaa mieltä keskustelukumppaneitteni kanssa. Tämän virren olisi hyvin voinut säilyttää nykyisessä virsikirjassa.

Silti en aio ehdottaa sitä lisävihkoon, sillä työryhmän tehtävä on määritelty toisin. Lisävihkoon otetaan nimenomaan uusia virsiä. Sellaisia, jotka on kirjoitettu ja sävelletty tätä lisävihkoa varten. Tai sellaisia, joita olemme hakeneet kotoisesta, hengellisistä lauluaarteistostamme, sisarkirkkojemme virsikirjoista ja muusta kansainvälisestä aineistosta. Vanhoja virsiä voi harkita palautettavaksi, jos virsikirja päätetään uudistaa joskus kokonaan.

Toivon toki, että löydämme lisävihkoon elämän makua, rosoisuutta ja lujuutta. Kaikkea sitä on tässä vanhassa virressä ja kaikkea sitä voisi kuvata yhdellä muotisanalla, joka vilahtaa usein sisustusta tai vaatetusta käsittelevissä lehtijutuissa. Viimeksi luin sunnuntain Savon sanomista, miten vanhasta eurolavasta oli syntynyt rouhea sohvapöytä.

Jospa edes yksi lisävihkon uusista virsistä olisi yhtä rouhea kuin elämää nähnyt ja monissa kuljetuksissa pintansa pitänyt kuormalava!

Jaana Marjanen, lisävihkotyöryhmän puheenjohtaja