Metsänhoidollisia periaatteita

Anna-Mari Kaskinen ja Helmi kuva (2)

Viimekertaisessa blogissani kirjoitin virsimetsästä. Nyt käännän katseen metsänhoidollisiin periaatteisiin. Paljon siitä, mikä pätee metsänhoidossa, voidaan soveltaa virsimetsän istutukseen.

Metsien uudistaminen on sijoitus, joka tähtää kauas tulevaisuuteen. Metsänomistaja valitsee tarkkaan kasvatettavat puulajit, maanmuokkaustavan ja uudistusmenetelmän.

Maanmuokkausta tehdään, jotta uusi metsä saisi mahdollisimman hyvät kasvuolosuhteet  heti ensimmäisinä vuosina. Humuskerrosta rikotaan hieman. Tärkeää on että metsä kasvaa laadukasta puuta uusille sukupolville.

Metsänomistaja tilaa taimet ajoissa. Puulajit hän valitsee kasvupaikan mukaan. Jotkut puut kuten mänty sopivat karujen maiden puulajeiksi. Toisia, kuten rauduskoivua ja kuusta, istutetaan ravinteikkaampaan maahan.

Taimikkoa täytyy aluksi hoitaa ahkerasti, muuten ympäröivä kasvillisuus saattaa tukahduttaa kasvun. Eri puulajeja kasvatetaan samassa metsässä ja hakkuissakin voidaan havumetsään jättää lehtipuita. Myös kääpäiset, palaneet ja koloiset puut jätetään metsään eikä yksittäisiä maahan kaatuneita puita korjata pois. Tavoitteena on säilyttää metsien monipuolisuus ja arvokkaat, yksittäiset luontokohteet.

Uuden virsimetsän istutustyö on vielä kesken. Maanmuokkausta on tehty esittelemällä uudistustyötä eri foorumeilla. Työryhmä on kartoittanut tarvittavia puulajeja ja keskustellut uudistustyön menetelmistä. Taimia on tilattu niin runoilijoilta kuin säveltäjiltä.

Uuden virsimetsän kasvupaikkaa on kartoitettu ja tavoitteet on pyritty pitämään kirkkaina mielessä. Tiedossa on, että kasvualusta pitää sisällään niin karua maata kuin ravinteikkaampia alueita. Tavoitteena on lajien runsautta huokuva, täyteläinen virsimetsä, joka kunnioittaa metsän monimuotoisuutta. Mukaan on etsitty myös eksoottisia lajeja, joita suomalaisessa virsimetsässä ei aikaisemmin ole tavattu.

Viimeaikaisessa virsityössä, sekä vuoden 1986 virsikirjan että Ruotsin kirkon suomennetun virsikirjan kohdalla, arvona on pidetty hyvää, kaunista ja kieliopillisesti moitteetonta kieltä, joka samalla on ilmeikästä ja herkkää.

Uutta, monimuotoista virsimetsää istutettaessa myös kielellisiä periaatteita on katsottu väljemmin kuin 30 vuotta sitten. ”Kääpäisille, palaneille ja koloisille” sanoille on raivattu tilaa, jotta satunnaisesti metsään saapuva samoilija tunnistaisi lajin, tuntisi tuoksun, kohtaisi oman elämänsä puun. Vaikka se olisi maahan romahtanut runko, jonka kuhmuraista kaarnaa aurinko lämmittää.

Anna-Mari Kaskinen

Mainokset

Rakkaus on vaikeaa

Jaana Marjanen

Rakkaus on vaikea elää todeksi, tietää jokainen, mutta se on kuulemma vaikea säveltääkin. Se näet sisältää diftongin, rakkaan äidinkielemme erityispiirteen, jossa on kaksi eri vokaalia peräkkäin. Näin sanovat ne, jotka kirjoittavat runoja sävellettäviksi tai säveltävät runoja.

Säveltämisen, laulettavuuden ja asian oikein ymmärtämisen takia tavujen pituudet ovat ratkaisevia. On parasta, että lyhyt tavu on jokaisessa virrensäkeistössä samalla kohdalla ja pitkä tavu vastaavasti.

Työryhmämme suomenkielen asiantuntijalta, professori Kaisa Häkkiseltä opin viime kokouksessamme, että lyhyt tavu sisältää joko yhden vokaalin tai yhden konsonantin ja vokaalin. Kahdesta konsonantista ja yhdestä vokaalista tulee jo pitkä tavu.

Niinpä lisävihkoon lähetetyt runot ja sävelmät syynätään tarkasti kokouksissamme. Laulun tai veisuun on kuulostettava siltä, mitä sillä tarkoitetaan. Virsiin ei saa syntyä sivumerkityksiä, kuten säveltäjäjäsenemme Olli Kortekangas taannoin blogikirjoituksessaan hauskasti osoitti.

Sävelmän ja tekstin yhteensopivuus ei kuitenkaan tarkoita, että lisävihkon virret puristetaan samaan muottiin. Musiikin tyylillinen kirjo on nykyään valtavan laaja, kenties laajempi kuin koskaan ennen. Uskon, että se näkyy tulevassa virsikirjan lisävihkossa. Se merkitsee, että myös sisällöllinen ja kielellinen kirjo laajenee. Ehkä löydämme uusia kielikuvia, jotka sanoittavat uskoa ja rukousta toisin kuin ennen.

Jaana Marjanen

Ilmaisusta ja tekniikasta

DSCN2101 (2)

”Tellervo, sun pitää kaatua ja painautua syyliini”, vaatii laulaja Ilkka Kuusiston teoksessa Käyn kohti kylää. Nuotissa tosin lukee ”katua” ja ”syliini”, mutta minkäs teet kun aika-arvot ovat mitä ovat. Ilkka, musiikin tuhattaituri, osaa myös ”väärin” säveltämisen, ja tuo laulu on hirtehinen parodia siitä, miten käy, jos ei ole tarkkana lyhyiden ja pitkien vokaalien kanssa, sanapainoista puhumattakaan. Laulaja nimittäin toivoo myös että ”kaikki paalau-TUI-si ennal-LEEN…”

Laulumusiikin säveltäjänä ja lisävihkotyöryhmän jäsenenä olen erityisen kiinnostunut sanan ja sävelen suhteesta – sekä sisällöllisessä että teknisessä mielessä. Vokaalien pituuteen ja sanapainoon liittyvät ongelmat, samoin varsinainen asiantuntemukseni, rajoittuvat lähinnä omaan genreeni; kutsukaamme sitä vaikka koraaliosastoksi. Ns. gospelosastolla tilanne on toinen, kun tyyli sallii vapauden tulkita rytmiä puhutun kielen suuntaan ja suorastaan edellyttää sitä.

Tiedän että tekevälle sattuu. En siis halua olla pelkkä virhebongari, vaan pyrin tosissani löytämään jokaisesta eteeni tulevasta virsiehdotuksesta sen ”jujun”. Tanssiguru Jorma Uotisen sanoin taideteoksessa tärkeintä on ilmaisun syvyys. Tämä pätee myös virteen. Teknisen toteutuksen on kuitenkin syytä olla viimeisen päälle, sillä se kruunaa kokonaisuuden. Asian voi sanoa toisinkin: parhaissa teoksissa ilmaisu ja tekniikka ovat yhtä.

Olli Kortekangas

Virsimetsässä

Anna-Mari Kaskinen ja Helmi kuva (2)

Virsikirja on metsä. Jokaisella virrellä on oma kasvupaikkansa, oma historiansa, oma tehtävänsä.

On virsiä, jotka nousevat vahvasta uskosta ja luottamuksesta Jumalaan. Niiden juuret ovat syvällä maassa, ja ne pyrkivät lujittamaan toistenkin uskoa.

On virsiä, jotka jakavat elämän ikimuistoiset juhlahetket. Niiden oksat ovat täynnä kukkia ja versoja, tai ne loimuavat syksyn loistavin värein.

Toiset virret ovat kasvaneet varjossa. Ne kurottautuvat haparoiden kohti valoa, uusia sanoja etsien.

Niitä kuunnellakseen täytyy kumartua ja odottaa hiljaa sanojen aukeamista.

On virsiä, jotka lohduttavat kuin ystävän käsi olkapäällä. Ja virsiä, jotka kasvavat lähteen partaalla näyttäen, mistä voi ammentaa vettä kun matkanteko on vienyt voimat ja sammuttanut ilon.

On virsiä, jotka ovat kuin syksyn viimeisen kurkiparven parahdus. Ne joiden sydän on virittynyt kuulemaan, ottavat vastaan virren viestin.

On virsiä, jotka ovat niin täynnä merkitystä, että ne ovat kasvaneet sanojensa yli. Ne ovat muuttuneet merkeiksi, tienviitoiksi, ne ovat kuin Topeliuksen sadun Koivu ja tähti, jotka kertovat, että koti on lähellä.

On virsiä, jotka säteilevät toivoa, kun maa on roudassa ja elämä on paennut. On virsiä, jotka nostavat katseen kohti taivasta silloinkin kun kaikki on aivan pimeää.

Anna-Mari Kaskinen