Mun, sun ja meidän laulut

Vastikään kirkolliskokouksessa nousi esille kysymys uusioperheiden avioliiton vihkikaavasta – tulisiko naimisiin menevän pariskunnan lapset edellisestä avioliitosta ottaa jollain tavoin huomioon vihkimisen sanamuodoissa. Millä tavalla vanhemmat sitoutuvat sellaiseen kasvatustehtävään, joka tulee liiton myötä kiinteäksi osaksi omaa elämää?

Virsikirjan lisävihkoa valmistellessa on välillä tullut mieleen analogia kirkosta ja seurakuntalaulusta yhdenlaisena ”uusioperheenä”. Tuntuu nimittäin toisinaan siltä, että kirkkomme sisällä elävissä kristillisissä perinteissä on hyvin erilainen käsitys siitä, mitä on virsi ja hengellinen laulu. Tämän voi havaita tietysti jo pelkästään vertailemalla eri hengellisten liikkeiden omia laulukirjoja. Niissä korostuvat tietyt musiikkityylit, tietty sanasto, tietyt teologiset painopisteet. Viime vuosikymmenten yhteiskunnan voimakas kansainvälistyminen ja toisaalta kirkkojen välinen ekumenia ovat entisestään laajentaneet laulujen kirjoa.

Kun kootaan yhteen kirkon yhteistä laulukirjaa, on otettava huomioon yhtäältä kirkon olemassaoleva moninaisuus mutta toisaalta myös kirkon ykseys. Löydetäänkö lopulta jotain sellaista, johon kaikki haluavat sitoutua? Vai onko tyydyttävä siihen, että vain oma hengellinen perinne edustaa kirkon ”aitoa, yhteistä uskoa”?

Uusioperheessä yhteisen elämän opettelu vaatii runsaasti aikaa, kärsivällisyyttä ja sietämisen opettelua – anteeksiantoakin tarvitaan. Se mihin sitoudun, ei ole kevyt ratkaisu, vaan vaatii monenlaisten ihmisten ja asioiden huomioonottamista, myös heidän huomioonottamista, jotka ovat jääneet perheen ulkopuolelle.

Rohkaisevaa tällä matkalla on Raamatun loppulehdillä oleva kuva kirkosta:

Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: – Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa! (Ilm. 7:9-10)

Voisiko tämä olla totta jo nyt?

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri

Advertisement

Sillisalaattia odotellessa

Suvivirsi on taas (onnistuneesti) veisattu, kesä on alkanut ja kovasti jo odotellaan kesän ensimmäisiä tuoreita makuja. Miten kesäinen sillisalaatti voisi liittyä virsityöhön?

Olen kuluneen kevään ollut kotiseurakunnassani seurakuntalaisena mukana niin kutsutussa kirkkoväärtiryhmä- eli jumalanpalvelusryhmätoiminnassa. Ryhmämme, kuten kahdeksan muutakin ryhmää, palvelee vuorollaan normaaleissa messuissa niiden erilaisissa tehtävissä ja osallistuu myös kunkin messun etukäteissuunnitteluun.

Tavoitteena on ollut, että jokaisessa ryhmässä olisi mahdollisimman eri-ikäisiä ihmisiä. Niinpä meidänkin ryhmässä on mukana muutama lapsiperhe, nuoria sekä vanhempaakin ikäpolvea. Tällä hetkellä noin parinkymmenen henkilön kokoisessa ryhmässä on mielestäni jo jollain tavoin läsnä seurakunnan monenlaisuus. Musiikillinenkin toivelista lienee kaikkea mahdollista klassisesta taidemusiikista raskaampaan nuorten musiikkiin, uruista bändimusiikkiin.

Perinteisiä ratkaisuja kohdata monenlainen seurakunta on ollut ymmärtääkseni kaksi. Yksi on ollut se, että messun suunnittelu on tehty papin ja kanttorin toimesta, jolloin teologiset painotukset ja musiikillinen tyyli on määräytynyt näiden ammattitaidon, henkilökohtaisten mieltymysten, ehkä myös vaikkapa herätysliiketaustan myötä. Toinen tapa puolestaan on ollut se, että jollain tavoin samanhenkisyyttä kokevat seurakuntalaiset ovat kokoontuneet yhteen ja sen jälkeen messun musiikki on noudattanut tätä – ainakin omasta mielestään ”tavallisten ihmisten” – yhteistä ymmärrystä.

Entäpä jos seurakunta kuitenkin olisi oikeasti sekalainen, eikä yhteistä musiikkimakua ole mahdollista määrittää? Entäpä jos tuo seurakunta suunnittelisi messun ja jokaisen näkemyksiä haluttaisiin kuunnella? Olisiko siitä seuraava musiikillinen ”sillisalaatti” pahasta?

Piispani Tapio Luoma ”twaarnasi” eli saarnasi twiitaten pari viikkoa sitten terävästi: ”’Sekä-että’ on todellisuuden hahmottamisen asenteena usein hedelmällisempi kuin ’joko-tai.’” Tämän ”sekä-että-todellisuuden” toivoisin toteutuvan paitsi jumalanpalveluselämässämme myös tulevassa virsikirjan lisävihkossa.

Samuli Koivuranta, lisävihkosihteeri

Metsänhoidollisia periaatteita

Viimekertaisessa blogissani kirjoitin virsimetsästä. Nyt käännän katseen metsänhoidollisiin periaatteisiin. Paljon siitä, mikä pätee metsänhoidossa, voidaan soveltaa virsimetsän istutukseen.

Metsien uudistaminen on sijoitus, joka tähtää kauas tulevaisuuteen. Metsänomistaja valitsee tarkkaan kasvatettavat puulajit, maanmuokkaustavan ja uudistusmenetelmän.

Maanmuokkausta tehdään, jotta uusi metsä saisi mahdollisimman hyvät kasvuolosuhteet  heti ensimmäisinä vuosina. Humuskerrosta rikotaan hieman. Tärkeää on että metsä kasvaa laadukasta puuta uusille sukupolville.

Metsänomistaja tilaa taimet ajoissa. Puulajit hän valitsee kasvupaikan mukaan. Jotkut puut kuten mänty sopivat karujen maiden puulajeiksi. Toisia, kuten rauduskoivua ja kuusta, istutetaan ravinteikkaampaan maahan.

Taimikkoa täytyy aluksi hoitaa ahkerasti, muuten ympäröivä kasvillisuus saattaa tukahduttaa kasvun. Eri puulajeja kasvatetaan samassa metsässä ja hakkuissakin voidaan havumetsään jättää lehtipuita. Myös kääpäiset, palaneet ja koloiset puut jätetään metsään eikä yksittäisiä maahan kaatuneita puita korjata pois. Tavoitteena on säilyttää metsien monipuolisuus ja arvokkaat, yksittäiset luontokohteet.

Uuden virsimetsän istutustyö on vielä kesken. Maanmuokkausta on tehty esittelemällä uudistustyötä eri foorumeilla. Työryhmä on kartoittanut tarvittavia puulajeja ja keskustellut uudistustyön menetelmistä. Taimia on tilattu niin runoilijoilta kuin säveltäjiltä.

Uuden virsimetsän kasvupaikkaa on kartoitettu ja tavoitteet on pyritty pitämään kirkkaina mielessä. Tiedossa on, että kasvualusta pitää sisällään niin karua maata kuin ravinteikkaampia alueita. Tavoitteena on lajien runsautta huokuva, täyteläinen virsimetsä, joka kunnioittaa metsän monimuotoisuutta. Mukaan on etsitty myös eksoottisia lajeja, joita suomalaisessa virsimetsässä ei aikaisemmin ole tavattu.

Viimeaikaisessa virsityössä, sekä vuoden 1986 virsikirjan että Ruotsin kirkon suomennetun virsikirjan kohdalla, arvona on pidetty hyvää, kaunista ja kieliopillisesti moitteetonta kieltä, joka samalla on ilmeikästä ja herkkää.

Uutta, monimuotoista virsimetsää istutettaessa myös kielellisiä periaatteita on katsottu väljemmin kuin 30 vuotta sitten. ”Kääpäisille, palaneille ja koloisille” sanoille on raivattu tilaa, jotta satunnaisesti metsään saapuva samoilija tunnistaisi lajin, tuntisi tuoksun, kohtaisi oman elämänsä puun. Vaikka se olisi maahan romahtanut runko, jonka kuhmuraista kaarnaa aurinko lämmittää.

Anna-Mari Kaskinen

Rakkaus on vaikeaa

Rakkaus on vaikea elää todeksi, tietää jokainen, mutta se on kuulemma vaikea säveltääkin. Se näet sisältää diftongin, rakkaan äidinkielemme erityispiirteen, jossa on kaksi eri vokaalia peräkkäin. Näin sanovat ne, jotka kirjoittavat runoja sävellettäviksi tai säveltävät runoja.

Säveltämisen, laulettavuuden ja asian oikein ymmärtämisen takia tavujen pituudet ovat ratkaisevia. On parasta, että lyhyt tavu on jokaisessa virrensäkeistössä samalla kohdalla ja pitkä tavu vastaavasti.

Työryhmämme suomenkielen asiantuntijalta, professori Kaisa Häkkiseltä opin viime kokouksessamme, että lyhyt tavu sisältää joko yhden vokaalin tai yhden konsonantin ja vokaalin. Kahdesta konsonantista ja yhdestä vokaalista tulee jo pitkä tavu.

Niinpä lisävihkoon lähetetyt runot ja sävelmät syynätään tarkasti kokouksissamme. Laulun tai veisuun on kuulostettava siltä, mitä sillä tarkoitetaan. Virsiin ei saa syntyä sivumerkityksiä, kuten säveltäjäjäsenemme Olli Kortekangas taannoin blogikirjoituksessaan hauskasti osoitti.

Sävelmän ja tekstin yhteensopivuus ei kuitenkaan tarkoita, että lisävihkon virret puristetaan samaan muottiin. Musiikin tyylillinen kirjo on nykyään valtavan laaja, kenties laajempi kuin koskaan ennen. Uskon, että se näkyy tulevassa virsikirjan lisävihkossa. Se merkitsee, että myös sisällöllinen ja kielellinen kirjo laajenee. Ehkä löydämme uusia kielikuvia, jotka sanoittavat uskoa ja rukousta toisin kuin ennen.

Jaana Marjanen

Norjassa veisataan kveeniksi

Uusi kirkkovuosi alkoi viime sunnuntaina Norjan kirkossa tavallista juhlavammin, kun vuonojen ja tuntureiden maassa otettiin käyttöön upouusi virsikirja. Uutta virsikirjaa on valmisteltu huolella osana kirkon jumalanpalvelusuudistusta jo vuodesta 2004.

Jos olet ollut norjalaisille kateellinen maan upeista maisemista tai vaikkapa hiihtourheilumenestyksestä, niin nyt kannattaa syystä olla kateellinen myös upeasta virsikirjasta. Norsk Salmebok 2013:n 991 virttä on aarreaitta, johon olisi totisesti syytä tutustua myös täällä itäisessä naapurimaassa.

Silmiinpistävää kirjassa on ensinnäkin sen monikielisyys. Virsikirjasta löytyy pitkälle toistakymmentä eri kieltä. Norjan kahden oman kirjakielen lisäksi löytyy murrevirsiä, vanhoja kielimuotoja sisältäviä virsiä, kolmea eri saamenkieltä sekä monia erilaisia maailmankieliä. Löytyypä kirjasta 15 virttä suomeksikin, tosin peräpohjalaisiin murteisiin kuuluvalla niin kutsutulla kveenin kielellä, jota Norjassa puhutaan virallisena vähemmistökielenä. Norjan virsikirja käy näin kielihistorian oppikirjaksi Suomenkin näkökulmasta.

Toisaalta uudessa virsikirjassa ihastuttaa sen musiikillinenkin monimuotoisuus. Musiikillisia tyylejä kirjasta löytyy ympäri maailmaa. Normaalien säkeistömuotoisten virsien rinnalla on kaikulaulua, kaanoneita ja lyhyitä toistettavia rukouslauluja. Moniäänistäkin seurakunnan virrenveisuuta voi vastedes norjalaisissa kirkoissa kuulla. Kaiken kaikkiaan yhteislaulettavien musiikkityylien kirjo on ilahduttavan laaja.

Yhdessä suhteessa tuntuu, että norjalaiset ovat kuitenkin pitäytyneet vanhaan. Ihan mikä tahansa yhteislaulu ei voi nimittäin päätyä virsikirjaan, jos on uskominen Norjan kirkolliskokouksen antamaa määritelmää: ”Virsikirjaan valittavissa teksteissä tulee olla teologinen ulottuvuus, mikä tarkoittaa, että tekstien tulee viitata Isään, Poikaan ja/tai Pyhään Henkeen tai niiden tulee sanoa jotain Jumalan ja ihmisen tai Jumalan ja luomakunnan välisestä suhteesta. Tämä ei tarkoita, että lauluja, joista tällainen teologinen ulottuvuus puuttuu, ei voisi käyttää jumalanpalveluksessa, jossa ne sopivat kontekstiin, mutta virsikirja ei voi olla yleisten tekstien kokoelma.” (suomennos allekirjoittaneen)

Meillä suomalaisilla on paljon opittavaa norjalaisilta ainakin kilpahiihdossa. Entäpä virsien valinnassa?

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri

On lisävihkoja tehty ennenkin

Ei nyt olla ensi kertaa asialla. Vuonna 1963 hyväksyttiin lisävihko vuoden 1938 virsikirjaan. Silloinkin katsottiin, että virsikirja kaipaa uusia, ajankohtaisia virsiä. Niinpä teksteihin tuli mukaan koneen jyskytys, vapaa-ajan vietto (”sun valollasi kirkasta puuhamme hupaisetkin”) ja ekumenia. Kielenkäyttö ei juuri muuttunut, vielä niukemmin sävelmien tyyli. Suurin merkitys lisävihkolla oli varmaan siinä, että se valmisti tietä koko virsikirjan uudistukselle vuonna 1986.

Virren ja hengellisen laulun eroa oli aikaisemmin pidetty tärkeänä. Jo 1600-luvulla muutamissa ruotsalaisissa, Suomessakin käytetyissä virsikirjoissa lisättiin vakiintuneisiin perusvirsiin osasto nimeltä ”Andeliga sånger”. Osa siitä kelpuutettiin Ruotsin valtakunnalliseen virsikirjaan (1695) ja sen suomalaiseen vastineeseen (1701). Ruotsalaisen kirjan sävelmistö sai paljonkin uutta, reippaan rytmikästä aineistoa. Suomalaisen sävelmistön (Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja 1702) laatijat tosin onnistuivat ne paljolti välttämään.

Vuoden 1986 uudistuksen jälkeen on todettu, että virren ja hengellisen laulun raja on murtunut. Varsinkin uudistuksen viime vaiheessa mukaan oli tullut herätysliikkeiden käyttämiä, tunnepitoisia ”hengellisiä lauluja” ja nuorten suosimia uusia, rytmikkäitä lauluja. Perinteisetkin sävelmät olivat nyt entistä valoisampia, joskus myös rytmikkäämpiä.

Näyttää siltä, että ”gospelmusiikiksi” tai ”nuorten hengelliseksi musiikiksi” kutsutuille sävelmille ja teksteille ehdotetaan lisävihkossa paljon sijaa. Uutena nimityksenä on ollut esillä ”hengellinen rytmimusiikki”. Mukaan on tulossa myös uudenlaisia laulutapoja, kuten kaanoneita tai kertautuvia rukouslauluja. Nämä ilmiöt ovat yleisiä muiden eurooppalaisten kirkkojen uusissa virsikirjoissa, ja kehitys lienee väistämätön meilläkin.

Erkki Tuppurainen