SANKARIT, VIIDESTOISTA YÖ, PARATIISI, SATUMAA… ja muita hyviä virsimelodioita.

KuvaOnko virsi jokin erityinen musiikkilaji tai -tyyli? Kuuluuko virteen jokin tietty poljento, jolla se erottuu jostain muusta musiikista? Onko olemassa erityinen virrelle tunnusomainen sävelkulku, jolla virsi erottuu muusta musiikista? Eipä taida olla. Mielikuvissamme virteen voidaan liittää joitakin määritteleleviä tekijöitä. Melodinen synkkyys, tempollinen laahaavuus tai soinnutuksen koraalimainen juhlavuus voivat näitä olla.

Virsiä etsittäessä, olen joutunut itseltäni kysymään, mitä etsimme? Tekstin osalta tähän on mielestäni paljon helpompi vastata kuin musiikillista sävelasua pohdittaessa. Joskin virsitekstien tulkinta ja niiden pohtiminen voi sekin johtaa syvään kuiluun, josta ei helposti pois ponkaistakaan. Mutta millainen sävellys virsi voi olla? Itse olen tullut siihen tulokseen, että hyvän virsisävelmän tunnistaa siitä, että se niin sanotusti ”toimii” seuratuvassa ja iltanuotiolla. Molemmissa ympäristöissä hyvä musiikki toimii hyvinkin pelkistetysti, luoden yhteisöllistä tunnelmaa. Hyvään virteen on helppo yhtyä, sen parissa voi tuntea osallisuutta ja se luo kokemusta yhdeksi tulemisesta. Ihan niin kuin seuratuvassa, jossa helposti ennakoitava ja tunnistettavalla tavalla kulkeva melodia kutsuu mukaansa veisaamaan tai nuotion loimutessa djembe-rummun lyödessä tahtia ja kitaran näppäillessä sointuja, kosiskelee melodiaa laulajan huulilta. Romantisoinko, no hieman kyllä?

Olen elämäni aikana saanut lukemattomia kertoja kokoontua erilaisiin illanviettoihin, ohjelmiin, tuokioihin, perhejuhliin, nuotiohetkiin ja muihin vastaaviin säestämään ja laulamaan mitä erilaisimpien ryhmien kanssa. Onnistuneimpia lauluja näissä tilanteissa ovat olleet erilaiset kansanlaulut, maakuntalaulut, tutut virret sekä tutuiksi tulleet iskelmät ja kevyen musiikin kappaleet vuosikymmenten varrelta. Esimerkiksi J. Karjalaisen Sankarit, Juicen Viidestoista yö, Baddingin Paratiisi ja Monosen Satumaa laittavat poikkeuksetta riemullisesti hoilaamaan, ainakin kertosäkeistöjen mukana. Onnistuneimmille yhteislauluille löytyy yhteisiä nimittäjiä, kuten tunnistettavuus. Usein nämä kappaleet ovat tekijöidensä ”hittejä”, lauluja jotka ovat jääneet elämään useina levytyksinä ja laulukokoelmien kestosuosikkeina. Toiseksi kertosäkeellisyys, jonka myötä kappaleen punch line pureutuu kuulijan tajuntaan ja  joka  mahdollistaa lauluun yhtymisen uudelleen ja uudelleen, sen edetessä. Kolmantena melodian yksinkertaisuus ja ennalta-arvattavuus, joka ei luo musiikillista barrikaadia laulun ja laulajan välille. Neljäntenä melodian ja tekstin saumaton yhteensopivuus. Lopuksi vielä laulun liittyminen laulajan elämänkokemuksiin, erilaiset mielleyhtymät ja tärkeiksi koetut tapahtumat kyseisen laulun kanssa.

Onnistumisten rinnalla olen ollut kokemassa myös epäonnistumisia yhteislaulutilanteissa. Usein radioissa soivat, pitkälle tuotetut ”hitit”, joita karaokessa on kiva rallatella, eivät yllättäen olekaan yhteislaulullisesti palkitsevia. Joskus hienoa rytmillistä tai melodista yllätyksellisyyttä tarjoavat kappaleet eivät imaisekaan musiikkia enemmälti harrastamatonta hoilaajaa mukaansa. Voi olla, että soinnutus on tehty niin haastavaksi, että säestäjä putoaa matkasta tai laulajan on vaikea saada otetta melodiasta. Virren tehtävä ei ole olla hetken hittituote tai taidemusiikin helmi. Virsi on jotain, joka herättää turvallista pysyvyyden tunnetta, osallisuuden kokemuksia ja halua ankkuroitua niihin juuriin, jotka pitävät pystyssä kovassakin tuulessa ja pumppaavat tarvitsemaamme ravintoa.

Hyville virsimelodioille ja myös sovituksille on kysyntää. Toivon tulevaisuuden virsien kutsuvan minuakin hoilaamaan, kuten vaikkapa Rentun Ruusu tekee. Tässäpä haastetta hyville virsille.

Pekka Kosonen

Mainokset

Norjassa veisataan kveeniksi

Samuli-Koivuranta

Uusi kirkkovuosi alkoi viime sunnuntaina Norjan kirkossa tavallista juhlavammin, kun vuonojen ja tuntureiden maassa otettiin käyttöön upouusi virsikirja. Uutta virsikirjaa on valmisteltu huolella osana kirkon jumalanpalvelusuudistusta jo vuodesta 2004.

Jos olet ollut norjalaisille kateellinen maan upeista maisemista tai vaikkapa hiihtourheilumenestyksestä, niin nyt kannattaa syystä olla kateellinen myös upeasta virsikirjasta. Norsk Salmebok 2013:n 991 virttä on aarreaitta, johon olisi totisesti syytä tutustua myös täällä itäisessä naapurimaassa.

Silmiinpistävää kirjassa on ensinnäkin sen monikielisyys. Virsikirjasta löytyy pitkälle toistakymmentä eri kieltä. Norjan kahden oman kirjakielen lisäksi löytyy murrevirsiä, vanhoja kielimuotoja sisältäviä virsiä, kolmea eri saamenkieltä sekä monia erilaisia maailmankieliä. Löytyypä kirjasta 15 virttä suomeksikin, tosin peräpohjalaisiin murteisiin kuuluvalla niin kutsutulla kveenin kielellä, jota Norjassa puhutaan virallisena vähemmistökielenä. Norjan virsikirja käy näin kielihistorian oppikirjaksi Suomenkin näkökulmasta.

Toisaalta uudessa virsikirjassa ihastuttaa sen musiikillinenkin monimuotoisuus. Musiikillisia tyylejä kirjasta löytyy ympäri maailmaa. Normaalien säkeistömuotoisten virsien rinnalla on kaikulaulua, kaanoneita ja lyhyitä toistettavia rukouslauluja. Moniäänistäkin seurakunnan virrenveisuuta voi vastedes norjalaisissa kirkoissa kuulla. Kaiken kaikkiaan yhteislaulettavien musiikkityylien kirjo on ilahduttavan laaja.

Yhdessä suhteessa tuntuu, että norjalaiset ovat kuitenkin pitäytyneet vanhaan. Ihan mikä tahansa yhteislaulu ei voi nimittäin päätyä virsikirjaan, jos on uskominen Norjan kirkolliskokouksen antamaa määritelmää: ”Virsikirjaan valittavissa teksteissä tulee olla teologinen ulottuvuus, mikä tarkoittaa, että tekstien tulee viitata Isään, Poikaan ja/tai Pyhään Henkeen tai niiden tulee sanoa jotain Jumalan ja ihmisen tai Jumalan ja luomakunnan välisestä suhteesta. Tämä ei tarkoita, että lauluja, joista tällainen teologinen ulottuvuus puuttuu, ei voisi käyttää jumalanpalveluksessa, jossa ne sopivat kontekstiin, mutta virsikirja ei voi olla yleisten tekstien kokoelma.” (suomennos allekirjoittaneen)

Meillä suomalaisilla on paljon opittavaa norjalaisilta ainakin kilpahiihdossa. Entäpä virsien valinnassa?

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri

On lisävihkoja tehty ennenkin

Erkki Tuppurainen

Ei nyt olla ensi kertaa asialla. Vuonna 1963 hyväksyttiin lisävihko vuoden 1938 virsikirjaan. Silloinkin katsottiin, että virsikirja kaipaa uusia, ajankohtaisia virsiä. Niinpä teksteihin tuli mukaan koneen jyskytys, vapaa-ajan vietto (”sun valollasi kirkasta puuhamme hupaisetkin”) ja ekumenia. Kielenkäyttö ei juuri muuttunut, vielä niukemmin sävelmien tyyli. Suurin merkitys lisävihkolla oli varmaan siinä, että se valmisti tietä koko virsikirjan uudistukselle vuonna 1986.

Virren ja hengellisen laulun eroa oli aikaisemmin pidetty tärkeänä. Jo 1600-luvulla muutamissa ruotsalaisissa, Suomessakin käytetyissä virsikirjoissa lisättiin vakiintuneisiin perusvirsiin osasto nimeltä ”Andeliga sånger”. Osa siitä kelpuutettiin Ruotsin valtakunnalliseen virsikirjaan (1695) ja sen suomalaiseen vastineeseen (1701). Ruotsalaisen kirjan sävelmistö sai paljonkin uutta, reippaan rytmikästä aineistoa. Suomalaisen sävelmistön (Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja 1702) laatijat tosin onnistuivat ne paljolti välttämään.

Vuoden 1986 uudistuksen jälkeen on todettu, että virren ja hengellisen laulun raja on murtunut. Varsinkin uudistuksen viime vaiheessa mukaan oli tullut herätysliikkeiden käyttämiä, tunnepitoisia ”hengellisiä lauluja” ja nuorten suosimia uusia, rytmikkäitä lauluja. Perinteisetkin sävelmät olivat nyt entistä valoisampia, joskus myös rytmikkäämpiä.

Näyttää siltä, että ”gospelmusiikiksi” tai ”nuorten hengelliseksi musiikiksi” kutsutuille sävelmille ja teksteille ehdotetaan lisävihkossa paljon sijaa. Uutena nimityksenä on ollut esillä ”hengellinen rytmimusiikki”. Mukaan on tulossa myös uudenlaisia laulutapoja, kuten kaanoneita tai kertautuvia rukouslauluja. Nämä ilmiöt ovat yleisiä muiden eurooppalaisten kirkkojen uusissa virsikirjoissa, ja kehitys lienee väistämätön meilläkin.

Erkki Tuppurainen

Virrestä voimaa

Kuva

Alkusyksystä satuin kuulemaan alueradion aamulähetyksestä, kuinka kaksi toimittajaa keskusteli voimalauluista. Musiikki tekee tunnetusti hyvää kaikille, mutta monilla ihmisillä on sen lisäksi jokin aivan tietty laulu, voimalaulu, josta he tuntevat saavansa erityisen paljon voimaa ja lohtua silloin, kun elämä tuo kohdalle vaikeuksia tai pettymyksiä.

Kuulin keskustelusta vain lopun, eikä siinä mainittu yhtään esimerkkiä. Niinpä sitten avasin tietokoneen ja ryhdyin googlaamaan voimalauluja. Monenlaisia lauluja tuli vastaan, mutta ei yhtään virttä. Miksi ihmeessä? Luulisi, että juuri virret ovat niitä lauluja, jotka valavat ihmiseen toivoa, luottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. Niissä ei ole kysymys pelkästään ihmisen omista voimista, vaan myös ansaitsemattomasta avusta.

Ehkäpä virsien aktiivinen käyttäjäkunta ei halua korostaa tätä itsestään selvää asiaa verkossa. Sen sijaan eri artistien fanittajat ja erilaisten luonnonuskontojen kannattajat kertovat halukkaammin, mistä pieni ihminen heidän kokemuksensa mukaan saa voimaa heikkona hetkenään.  Hyvä lukija, mikä on sinun voimalaulusi?

Kaisa Häkkinen

Ilmaisusta ja tekniikasta

DSCN2101 (2)

”Tellervo, sun pitää kaatua ja painautua syyliini”, vaatii laulaja Ilkka Kuusiston teoksessa Käyn kohti kylää. Nuotissa tosin lukee ”katua” ja ”syliini”, mutta minkäs teet kun aika-arvot ovat mitä ovat. Ilkka, musiikin tuhattaituri, osaa myös ”väärin” säveltämisen, ja tuo laulu on hirtehinen parodia siitä, miten käy, jos ei ole tarkkana lyhyiden ja pitkien vokaalien kanssa, sanapainoista puhumattakaan. Laulaja nimittäin toivoo myös että ”kaikki paalau-TUI-si ennal-LEEN…”

Laulumusiikin säveltäjänä ja lisävihkotyöryhmän jäsenenä olen erityisen kiinnostunut sanan ja sävelen suhteesta – sekä sisällöllisessä että teknisessä mielessä. Vokaalien pituuteen ja sanapainoon liittyvät ongelmat, samoin varsinainen asiantuntemukseni, rajoittuvat lähinnä omaan genreeni; kutsukaamme sitä vaikka koraaliosastoksi. Ns. gospelosastolla tilanne on toinen, kun tyyli sallii vapauden tulkita rytmiä puhutun kielen suuntaan ja suorastaan edellyttää sitä.

Tiedän että tekevälle sattuu. En siis halua olla pelkkä virhebongari, vaan pyrin tosissani löytämään jokaisesta eteeni tulevasta virsiehdotuksesta sen ”jujun”. Tanssiguru Jorma Uotisen sanoin taideteoksessa tärkeintä on ilmaisun syvyys. Tämä pätee myös virteen. Teknisen toteutuksen on kuitenkin syytä olla viimeisen päälle, sillä se kruunaa kokonaisuuden. Asian voi sanoa toisinkin: parhaissa teoksissa ilmaisu ja tekniikka ovat yhtä.

Olli Kortekangas

Millainen on hyvä virsi?

Samuli-Koivuranta

Nyt alkaa blogi, jota totisesti kannattaa seurata. Tässä Uusi Virsi-blogissa virsikirjan lisävihkotyöryhmän jäsenet käyvät sinun ja monien muiden kanssa toivottavasti mielenkiintoista keskustelua tulevaisuuden virsistä. Mitä ne ovat tai millaisia niiden tulisi olla?

”Hyvä virsi” voi olla hyvinkin henkilökohtainen näkemys. Monilla on oma vankkumaton mielipiteensä siitä, mikä on se virsi, ”jota lapsena laulettiin” ja joka ”viihdytti niin”. Omassa kotiseurakunnassani Keravalla järjestettiin asiasta oikein äänestys. Tätä kirjoitusta seuraavana lauantaina laulamme 50 eniten ääniä saanutta. Toivottavasti omanikin löytyisi niiden joukosta!

Mikähän tekee jostain virrestä hitin? Äänestyksessä joku virsi saa eniten ääniä. Mutta onko ”hyvä virsi” vain äänestystulos? Olisiko hyvässä virressä myös jotain sellaista, joka kestää paitsi tämän hetken muotivirtaukset myös tulevan ajan koetukset. Varmasti hyvään virteen liittyy jollain tavoin tarttuva melodia ja koskettavat, sieluun sattuvat, mielellään ajankohtaiset sanat.  Mutta jotain muutakin vielä tarvitaan.

Ajattelen, että hyvä virsi ei ole vain ihmisen päänsisäinen juttu. Hyvä virsi puhuu jollain tavoin kaikille ihmisille yhteisellä tavalla Jumalasta, joka on muutakin kuin vain meidän ajatuksemme. Hurja vaatimus ihmisen tekemälle laululle!

Tule mukaan keskusteluun, tykkää, jaa ja – ennen kaikkea – kommentoi! Omalta osaltani yritän parhaani herättääkseni keskustelua.

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri