Mun, sun ja meidän laulut

Samuli-Koivuranta

Vastikään kirkolliskokouksessa nousi esille kysymys uusioperheiden avioliiton vihkikaavasta – tulisiko naimisiin menevän pariskunnan lapset edellisestä avioliitosta ottaa jollain tavoin huomioon vihkimisen sanamuodoissa. Millä tavalla vanhemmat sitoutuvat sellaiseen kasvatustehtävään, joka tulee liiton myötä kiinteäksi osaksi omaa elämää?

Virsikirjan lisävihkoa valmistellessa on välillä tullut mieleen analogia kirkosta ja seurakuntalaulusta yhdenlaisena ”uusioperheenä”. Tuntuu nimittäin toisinaan siltä, että kirkkomme sisällä elävissä kristillisissä perinteissä on hyvin erilainen käsitys siitä, mitä on virsi ja hengellinen laulu. Tämän voi havaita tietysti jo pelkästään vertailemalla eri hengellisten liikkeiden omia laulukirjoja. Niissä korostuvat tietyt musiikkityylit, tietty sanasto, tietyt teologiset painopisteet. Viime vuosikymmenten yhteiskunnan voimakas kansainvälistyminen ja toisaalta kirkkojen välinen ekumenia ovat entisestään laajentaneet laulujen kirjoa.

Kun kootaan yhteen kirkon yhteistä laulukirjaa, on otettava huomioon yhtäältä kirkon olemassaoleva moninaisuus mutta toisaalta myös kirkon ykseys. Löydetäänkö lopulta jotain sellaista, johon kaikki haluavat sitoutua? Vai onko tyydyttävä siihen, että vain oma hengellinen perinne edustaa kirkon ”aitoa, yhteistä uskoa”?

Uusioperheessä yhteisen elämän opettelu vaatii runsaasti aikaa, kärsivällisyyttä ja sietämisen opettelua – anteeksiantoakin tarvitaan. Se mihin sitoudun, ei ole kevyt ratkaisu, vaan vaatii monenlaisten ihmisten ja asioiden huomioonottamista, myös heidän huomioonottamista, jotka ovat jääneet perheen ulkopuolelle.

Rohkaisevaa tällä matkalla on Raamatun loppulehdillä oleva kuva kirkosta:

Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: – Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa! (Ilm. 7:9-10)

Voisiko tämä olla totta jo nyt?

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri

Mainokset

Sillisalaattia odotellessa

Samuli-Koivuranta

Suvivirsi on taas (onnistuneesti) veisattu, kesä on alkanut ja kovasti jo odotellaan kesän ensimmäisiä tuoreita makuja. Miten kesäinen sillisalaatti voisi liittyä virsityöhön?

Olen kuluneen kevään ollut kotiseurakunnassani seurakuntalaisena mukana niin kutsutussa kirkkoväärtiryhmä- eli jumalanpalvelusryhmätoiminnassa. Ryhmämme, kuten kahdeksan muutakin ryhmää, palvelee vuorollaan normaaleissa messuissa niiden erilaisissa tehtävissä ja osallistuu myös kunkin messun etukäteissuunnitteluun.

Tavoitteena on ollut, että jokaisessa ryhmässä olisi mahdollisimman eri-ikäisiä ihmisiä. Niinpä meidänkin ryhmässä on mukana muutama lapsiperhe, nuoria sekä vanhempaakin ikäpolvea. Tällä hetkellä noin parinkymmenen henkilön kokoisessa ryhmässä on mielestäni jo jollain tavoin läsnä seurakunnan monenlaisuus. Musiikillinenkin toivelista lienee kaikkea mahdollista klassisesta taidemusiikista raskaampaan nuorten musiikkiin, uruista bändimusiikkiin.

Perinteisiä ratkaisuja kohdata monenlainen seurakunta on ollut ymmärtääkseni kaksi. Yksi on ollut se, että messun suunnittelu on tehty papin ja kanttorin toimesta, jolloin teologiset painotukset ja musiikillinen tyyli on määräytynyt näiden ammattitaidon, henkilökohtaisten mieltymysten, ehkä myös vaikkapa herätysliiketaustan myötä. Toinen tapa puolestaan on ollut se, että jollain tavoin samanhenkisyyttä kokevat seurakuntalaiset ovat kokoontuneet yhteen ja sen jälkeen messun musiikki on noudattanut tätä – ainakin omasta mielestään ”tavallisten ihmisten” – yhteistä ymmärrystä.

Entäpä jos seurakunta kuitenkin olisi oikeasti sekalainen, eikä yhteistä musiikkimakua ole mahdollista määrittää? Entäpä jos tuo seurakunta suunnittelisi messun ja jokaisen näkemyksiä haluttaisiin kuunnella? Olisiko siitä seuraava musiikillinen ”sillisalaatti” pahasta?

Piispani Tapio Luoma ”twaarnasi” eli saarnasi twiitaten pari viikkoa sitten terävästi: ”’Sekä-että’ on todellisuuden hahmottamisen asenteena usein hedelmällisempi kuin ’joko-tai.’” Tämän ”sekä-että-todellisuuden” toivoisin toteutuvan paitsi jumalanpalveluselämässämme myös tulevassa virsikirjan lisävihkossa.

Samuli Koivuranta, lisävihkosihteeri

Suomea, saamea, savoa?

Erkki Tuppurainen

Virsikirjan lisävihkoa suunniteltaessa on paljon keskusteltu kielenkäytöstä, niin myös tämän blogin kahdessa edellisessä puheenvuorossa. Vuonna 2002 julkaistu Ruotsin kirkon suomenkielinen virsikirja on ruotsalaisen kirjan käännös. Monet ovat pitäneet käännöksiä parempina kuin omassa vuoden 1986 virsikirjassamme olevia. Erityisesti on pantu merkille se, että laulettaessa tavujen painotukset eivät ainakaan yhtä paljon vääristy. Lyhyet vokaalit eivät myöskään pitene niin, että psalmia laulaessani pyydän Jumalaa ajamaan minun ”aasiani” tai ”Aasiaani” ”asian” sijasta.

Kielikeskustelua on innoittanut myös Norjan kirkon tuore virsikirja. Sen lähes 900 virttä sisältävät Norjan kahden kirjakielen lisäksi tekstejä myös pohjois-, etelä- ja luulajansaameksi, englanniksi, ruotsiksi, suomeksi ja jopa kveeniksi eli Pohjois-Norjan vanhaan suomeen pohjautuvalla kielellä. Suomenkielisen lisävihkon virsien määrä saattaa jäädä alle sadan, joten tilaa ei kovin paljon ole. Kuitenkin on ajateltu sijoittaa joihinkin virsiin suomenkielisen tekstin rinnalle ainakin saamen-, ruotsin- ja englanninkielisiä, mielellään asianomaisesta ympäristöstä peräisin olevia tekstejä.

Vieraskielisiä tekstejä on ajateltu erityisesti virsiin, joissa myös sävelmä tuo uutta väriä suomalaiseen virsiperinteeseen. Suomen tähänastisten saamenkielisten virsien kohdalla ongelmana on se, että niihin on lähes aina liittynyt suomalaisille tuttu sävelmä, joita ei nyt haluttaisi lisävihkossa käyttää. Norjan saamelaisvirsissä on useita joikuperinnettä läheneviä sävelmiä, joiden kaltaiset varmaan kiinnostaisivat suomalaisiakin.

Tekstien laulettavuutta helpottaisi runo- ja puhekielisten sanojen käyttäminen. Näitä kohtaan työryhmän ymmärrys taitaa olla lisääntymässä. Suomen kielen vanhoissa murteissa esiintyy tällaisia muotoja, joiden avulla tavujen lukumääriä olisi helppo lisätä tai vähentää laulettavuuden edistämiseksi. Pitkiin pohjalaisiin ja lyhyisiin lounaissuomalaisiin muotoihin on lauluissa totuttu – mahtaisivatko savon murteen ”kiänteet” tuoda kieleen uutta soljuvuutta?

Lisävihkotyöryhmältä on odotettu kannanottoja myös muutamien Suomen kansalle läheisten, ihmisen ongelmia syvällisesti pohtivien laulujen ottamisesta mukaan. Niiden kielenkäyttö ja musiikin tyyli poikkeavat tähän asti melko tiukasti säännöstellystä virsityylistä. Viime kokouksessaan työryhmä sopi, ettei se halua ennakoida loppusuoraa lähenevää ehdotustaan. Työryhmähän valmistelee vain ehdotusta, joka etenee tänä vuonna kirkkohallituksen ja sieltä hitaan arvokkaasti edelleen kirkolliskokouksen käsittelyyn.  Keskustelua kyllä seurataan, ja sitä myös toivotaan.

Erkki Tuppurainen

Millaista on hyvä kieli?

TY-KH

Virsikirjan lisävihkotyössä on moneen otteeseen keskusteltu siitä, pitääkö virsissä käyttää normien mukaista kirjakieltä. Tällainen tavoite asetettiin silloin, kun koko virsikirjaa viimeksi uudistettiin. Virsikirjatyöryhmä piti tavoitteesta tiukasti kiinni, mutta loppujen lopuksi siitä kuitenkin jouduttiin antamaan periksi. Joidenkin tuttujen virsien vanhakantaiset muodot olivat juurtuneet niin syvästi ihmisten mieliin, ettei niistä haluttu luopua. Enkeli taivaan lausuu edelleenkin ”Mä suuren ilon ilmoitan”, vaikka normitetussa kirjakielessä persoonapronominiksi on vanhastaan hyväksytty vain ”minä”.

Joka tapauksessa myös monien tuttujen laulujen sanoja muutettiin, ja siitä uudistajat saivat kitkerää palautetta. Niinpä nykyinen lisävihkotyöryhmä ei olekaan ryhtynyt muokkaamaan jo käytössä olevien virsien tekstejä, vaan on keskittynyt pohtimaan, miten suhtaudutaan uusien virsiehdokkaiden kieleen.

Suomen kieli ei ole yksi ja yhtenäinen järjestelmä, vaan kieli toimii eri tavalla eri yhteyksissä. Hallinnon asiakirjassa kieli on erilaista kuin luonnontieteellisessä tietokirjassa tai kaunokirjallisuuden klassikossa. Silti kaikki ovat kirjakieltä. Klassikkokirjoista hyvin havainnollinen esimerkki on Tuntematon sotilas, jossa käytetään tarkoituksellisesti kielen eri variantteja tuomaan esiin henkilöiden taustoja ja luonteita. Kylmä ja tunteeton järjestelmän edustaja puhuu kirjakieltä, tavallinen sotilas antaa oman inhimillisyytensä näkyä myös kielessään.

Kieltä voi jaotella monella eri tavalla osiin ja osajärjestelmiin. Esimerkiksi runon ja proosan erottamisella on pitkät perinteet. Runoa ja proosaakin on monenlaista. Miksi? Siksi, että yksi ja sama koodi ei toimi kaikissa niissä tarkoituksissa, joihin ihminen kieltä haluaa käyttää.

Kieleen kuuluu aina sekä sisältö että muoto, ja molemmilla voi ilmaista sekä asioita että tunteita. Jokapäiväisen elämän viestinnässä sekä sisältö että muoto valitaan joustavasti käyttöyhteyden mukaan, eikä kirjakielen ilmaisuvarojen tiukka normittaminen ole nykyisten kieli-ihanteiden mukaista. On kyllä olemassa muotoja ja rakenteita, jotka kiistatta kuuluvat neutraaliin yleiskieleen, mutta niiden lisäksi on paljon muutakin käyttökelpoista ainesta, jonka avulla voi tuoda väriä, vaihtelua ja lisämerkityksiä kielelliseen ilmaisuun.

Suomalaisessa virsirunoudessa on 1500-luvulta asti käytetty sellaisia ilmaisukeinoja, jotka ovat olleet ominaisia puhutulle kielelle ja murteille. Suomen kielen kehityksessä on välillä ollut vaihe, jolloin on haluttu sivistyneiden ihmisten puhuvan pelkästään kirjakieltä, mutta sotien jälkeen on lopullisesti ymmärretty, että tietoisuus kielen moninaisuudesta ja vaihtelusta ovat olennainen osa kielen hallintaa. Kieli on hyvää silloin kun se toimii ja täyttää tehtävänsä.

Kaisa Häkkinen

Metsänhoidollisia periaatteita

Anna-Mari Kaskinen ja Helmi kuva (2)

Viimekertaisessa blogissani kirjoitin virsimetsästä. Nyt käännän katseen metsänhoidollisiin periaatteisiin. Paljon siitä, mikä pätee metsänhoidossa, voidaan soveltaa virsimetsän istutukseen.

Metsien uudistaminen on sijoitus, joka tähtää kauas tulevaisuuteen. Metsänomistaja valitsee tarkkaan kasvatettavat puulajit, maanmuokkaustavan ja uudistusmenetelmän.

Maanmuokkausta tehdään, jotta uusi metsä saisi mahdollisimman hyvät kasvuolosuhteet  heti ensimmäisinä vuosina. Humuskerrosta rikotaan hieman. Tärkeää on että metsä kasvaa laadukasta puuta uusille sukupolville.

Metsänomistaja tilaa taimet ajoissa. Puulajit hän valitsee kasvupaikan mukaan. Jotkut puut kuten mänty sopivat karujen maiden puulajeiksi. Toisia, kuten rauduskoivua ja kuusta, istutetaan ravinteikkaampaan maahan.

Taimikkoa täytyy aluksi hoitaa ahkerasti, muuten ympäröivä kasvillisuus saattaa tukahduttaa kasvun. Eri puulajeja kasvatetaan samassa metsässä ja hakkuissakin voidaan havumetsään jättää lehtipuita. Myös kääpäiset, palaneet ja koloiset puut jätetään metsään eikä yksittäisiä maahan kaatuneita puita korjata pois. Tavoitteena on säilyttää metsien monipuolisuus ja arvokkaat, yksittäiset luontokohteet.

Uuden virsimetsän istutustyö on vielä kesken. Maanmuokkausta on tehty esittelemällä uudistustyötä eri foorumeilla. Työryhmä on kartoittanut tarvittavia puulajeja ja keskustellut uudistustyön menetelmistä. Taimia on tilattu niin runoilijoilta kuin säveltäjiltä.

Uuden virsimetsän kasvupaikkaa on kartoitettu ja tavoitteet on pyritty pitämään kirkkaina mielessä. Tiedossa on, että kasvualusta pitää sisällään niin karua maata kuin ravinteikkaampia alueita. Tavoitteena on lajien runsautta huokuva, täyteläinen virsimetsä, joka kunnioittaa metsän monimuotoisuutta. Mukaan on etsitty myös eksoottisia lajeja, joita suomalaisessa virsimetsässä ei aikaisemmin ole tavattu.

Viimeaikaisessa virsityössä, sekä vuoden 1986 virsikirjan että Ruotsin kirkon suomennetun virsikirjan kohdalla, arvona on pidetty hyvää, kaunista ja kieliopillisesti moitteetonta kieltä, joka samalla on ilmeikästä ja herkkää.

Uutta, monimuotoista virsimetsää istutettaessa myös kielellisiä periaatteita on katsottu väljemmin kuin 30 vuotta sitten. ”Kääpäisille, palaneille ja koloisille” sanoille on raivattu tilaa, jotta satunnaisesti metsään saapuva samoilija tunnistaisi lajin, tuntisi tuoksun, kohtaisi oman elämänsä puun. Vaikka se olisi maahan romahtanut runko, jonka kuhmuraista kaarnaa aurinko lämmittää.

Anna-Mari Kaskinen

Valinnan mahdollisuus

Samuli-Koivuranta

Viime viikolla oli työryhmän asettama määräpäivä, johon asti otettiin vastaan kenen tahansa lähettämiä ehdotuksia lisävihkoa varten. Oli mahtavaa huomata, kuinka suuri kiinnostus uusia virsiä kohtaan oli. Työhuoneeni hyllyssä on nyt kahden vuoden ajalta arviolta neljä paksua kansiollista eri ihmisten ehdotuksia uusiksi virsiksi. Kun tähän lisää vielä työryhmän itsensä keräämät ehdotukset eri julkaisuista – mitä on toinen mokoma –, kasvaa työryhmämme tarkasteltavana olevien laulujen määrä pitkälti toiseen tuhanteen.

Tästä runsaudenpulasta työryhmän tehtävänä olisi löytää ne noin 60-80 laulua, jotka päätyvät lopulliseen ehdotukseen. Varsin haastava tehtävä, vai mitä?

On sanomattakin selvää, että lisävihkon ulkopuolelle tulee jäämään joukko erinomaisen hyviäkin virsiehdotuksia. Selvää lienee myös se, että työryhmän ehdotus tulee olemaan pitkälle työryhmänsä näköinen. Toisen näköinen työryhmä tekisi toisenlaisen ehdotuksen. Ja kolmas kolmannenlaisen.

Itse olen iloinnut työryhmämme monipuolisesta asiantuntijuudesta. Se on antanut jo lyhyessä ajassa, vajaan vuoden verran sihteerinä toimiessani, valtavasti uusia näkökulmia seurakuntaan ja sen jumalanpalveluselämään. Minulle tärkeä löytö on muiden muassa ollut se, kuinka moninaisuudenkin keskellä on mahdollista löytää ykseys.

Kirjoitin aluksi otsikokseni ”Valinnan vaikeus”, mutta muutin vaikeuden tässä vaiheessa ”mahdollisuudeksi”. Valintaa ja karsimista täytyy tehdä. Sillä tavalla löytyy kokonaisuus, joka ei ehkä ole monelta osin kaikkien mieleen. Emme kokoa toivelaulukirjaa, vaan lisävihkoa. Toivottavasti lisävihko edistää keskustelua siitä, mikä on virsi ja mitä se ei ole. Toivottavasti lisävihko edistää keskustelua mitä kaikkea seurakunta, sen yhteinen rukous ja messu voivat tulevaisuudessa olla. Ja silti kaikki tämä – kirkon ykseyttä vaalien!

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri