Veisaatko vai laulatko?

Jaana Marjanen

”Virsiä ei enää veisata, vaan niitä lauletaan”, opasti valveutunut kollega minua joskus viime vuosituhannella. Hän valisti minua aivan oikein ja perustellusti siitä, että veisaaminen luo mielikuvan laahaavasta laulusta, jossa jokaista tavua venytetään niin, että sanoja on vaikea kuulla ja tunnistaa. On hengitettävä kesken säkeen. Virren tempo, runomittaisen rukouksen syke ja sisältö katoavat junnaavaan laulutapaan.

”Jos puhumme virsien laulamisesta, laulutapakin voi muuttua”, kollegani uskoi. Hän oli oikeassa. Nykyisin virret veisataan nopeammassa tempossa. Keskivertolaulajan keuhkoissa riittää ilma koko säkeen ajaksi. Laulamisen pulssi tuntuu hyvältä.

Omaksuin kollegani ajattelun ja uskollisesti olen ilmoittanut seurakunnalle illan päätteeksi: ”Laulamme virren 555.” Silti ’veisata’ on minusta kelpo teonsana, jonka voisi ottaa uudelleen käyttöön. Erityisenä, juuri virsien laulamista tarkoittavana se kertoisi, että virsi ei ole mikä tahansa laulu vaan rukousta, vuoropuhelua Jumalan kanssa.

Virressä rukouksen sävelet – nuotin vierestäkin hipovat – kulkevat kehossamme hengityksen tahdissa, ei laahaten ja venyttäen vaan sisältöä kuulostellen, sanoja ja niiden merkityksiä maistellen. Veisaten tai jopa veisaillen.

Jaana Marjanen, lisävihkotyöryhmän puheenjohtaja

Mainokset