Virttä ja rakkauslaulua

Olen maaliskuun aikana saanut olla kahdessa perin riemullisessa juhlassa. Ensin siskonpoikani otettiin Pyhässä kasteessa seurakunnan jäseneksi ja jokunen päivä takaperin sain olla todistamassa pikkuserkkuni purjehtimista avioliiton satamaan. Nämä molemmat juhlat olivat paitsi juhlakaluille, myös lukuisana joukkona tilaisuuksia todistamassa olleille ystäville ja sukulaisille eräänlaisia nivelvaiheita tai elämän käännekohtia. Joku sai aivan uuden kummilapsen, joku iloitsi isoisän tai -äidin reviirin laajenemisesta, joku huomasi yht´äkkiä olevansa anoppi ja joku havaitsi kahden suvun kietoutuvan vaivihkaa toisiinsa.

Virsikirjan lisävihkoa kasatessamme, olemme paitsi havainneet, myös saaneet viestiä tarpeesta saada virsiä ihmiselämän erilaisiin elämäntilanteisiin ja käännekohtiin. Virsi kieltämättä kuuluu usein kulttuurisestikin näihin tilanteisiin. Virsi sopii kaikkiin hetkiin, kun kristityt juhlistavat elämänkaaren eri vaiheita. Virsi kuuluu myös niihin hetkiin, kun ulkoa tai sisältä päin tulevat epävarmuustekijät horjuttavat uskoa tulevaisuuteen toivoa huomisen huolettomuudesta. Virren poljento meille kylmän pohjolan kankeille asukkaille lienee kuin etelän puuvillapelloilta kaikuva rytmikäs gospel afroamerikkalaiselle orjakansalle. Tapa ilmaista ikävää, elämänhalua, kaipuuta parempaan, tulevaisuuden toivoa, uskoa hyvään huomiseen johdattavaan Jumalaan.

Virttä hoilaamalla toivotin kaikkea tätä pienen Väinö Juhanin elämänmatkaan. Samoin saattelin Merin ja Tinon avioliiton purtta eteenpäin virren veisuulla, vaikka lauloinkin morsiusparin toiveesta tulomusiikkina Johanna Kurkelan tutuksi tekemän Rakkauslaulun. Hyvin sopi sekin virren rinnalle, ehkäpä jopa virreksi

Pekka Kosonen

Advertisement

On lisävihkoja tehty ennenkin

Ei nyt olla ensi kertaa asialla. Vuonna 1963 hyväksyttiin lisävihko vuoden 1938 virsikirjaan. Silloinkin katsottiin, että virsikirja kaipaa uusia, ajankohtaisia virsiä. Niinpä teksteihin tuli mukaan koneen jyskytys, vapaa-ajan vietto (”sun valollasi kirkasta puuhamme hupaisetkin”) ja ekumenia. Kielenkäyttö ei juuri muuttunut, vielä niukemmin sävelmien tyyli. Suurin merkitys lisävihkolla oli varmaan siinä, että se valmisti tietä koko virsikirjan uudistukselle vuonna 1986.

Virren ja hengellisen laulun eroa oli aikaisemmin pidetty tärkeänä. Jo 1600-luvulla muutamissa ruotsalaisissa, Suomessakin käytetyissä virsikirjoissa lisättiin vakiintuneisiin perusvirsiin osasto nimeltä ”Andeliga sånger”. Osa siitä kelpuutettiin Ruotsin valtakunnalliseen virsikirjaan (1695) ja sen suomalaiseen vastineeseen (1701). Ruotsalaisen kirjan sävelmistö sai paljonkin uutta, reippaan rytmikästä aineistoa. Suomalaisen sävelmistön (Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja 1702) laatijat tosin onnistuivat ne paljolti välttämään.

Vuoden 1986 uudistuksen jälkeen on todettu, että virren ja hengellisen laulun raja on murtunut. Varsinkin uudistuksen viime vaiheessa mukaan oli tullut herätysliikkeiden käyttämiä, tunnepitoisia ”hengellisiä lauluja” ja nuorten suosimia uusia, rytmikkäitä lauluja. Perinteisetkin sävelmät olivat nyt entistä valoisampia, joskus myös rytmikkäämpiä.

Näyttää siltä, että ”gospelmusiikiksi” tai ”nuorten hengelliseksi musiikiksi” kutsutuille sävelmille ja teksteille ehdotetaan lisävihkossa paljon sijaa. Uutena nimityksenä on ollut esillä ”hengellinen rytmimusiikki”. Mukaan on tulossa myös uudenlaisia laulutapoja, kuten kaanoneita tai kertautuvia rukouslauluja. Nämä ilmiöt ovat yleisiä muiden eurooppalaisten kirkkojen uusissa virsikirjoissa, ja kehitys lienee väistämätön meilläkin.

Erkki Tuppurainen