Virren rajoilla

Nykyinen virsikirja rikkoi rajaa virren ja hengellisen laulun välillä, kun siihen otettiin monia kansan rakastamia tuttuja hengellisiä lauluja, kuten esimerkiksi Päivä vain ja hetki kerrallansa, Kiitos Sulle, Jumalani, Jeesuksesta laulan ja Herra, kädelläsi.

Pohdinta virren rajasta ei ole päättynyt, eikä varmaan koskaan päätykään. Lisävihkotyötä varten on kirkolliskokous määritellyt, että virsi on Raamattuun pohjautuva yhteislaulu, jossa sisältö, sävelmä ja runoasu välittävät kirkon uskoa ja ihmisen kokemusta.

Tulisiko virreksi voida määritellä myös lauluja, jotka nousevat ennen kaikkea ihmisen kokemuksista, etsinnästä, kaipauksesta ja omien tuntojen pohdinnasta ilman perinteistä hengellistä sisältöä ja sanastoa? Voiko virsi olla ihmisen pohdintaa ikään kuin oman kupunsa sisällä ilman kohtaamista selvästi sanoitetun Jumalan todellisuuden kanssa, pohdintaa, joka peilaa lähinnä vain itseensä? Vai tulisiko peilinä aina olla Raamattu ja siitä nouseva kirkon usko? Riittääkö, jos ihminen tavoittaa virren myötä jonkin ohikiitävän tunnelman, vai tulisiko sen jättää vahvempi jälki? Riittääkö, että kirkkoon tulija löytää ”jotain”, vai tulisiko virren kertoa, mitä hän löytää? Tuleeko yksittäisen virren olla hengelliseltä sisällöltään ja syvyydeltään itsessään riittävä, vai riittääkö, että virsikirjan kokonaisuus on tässä suhteessa riittävä? Voisiko toinen virsi olla kysymyksiä herättävä, ja toinen vastauksia antava? Mitä ajattelet?

Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen
Lisävihkotyöryhmän jäsen

Advertisement

ISOT MIEHET PILLITTÄÄ TELKKARISSA

Mikäpä muu asia saisi isot miehet pyyhkimään silmäkulmiaan televisiokameroiden edessä, kuten  kohti käyvät sanat, sävelet, sovitukset ja tulkinnat? 

Melkoisen hypen edellisellä tuotantokaudella saavuttanut Vain elämää -televisiosarja starttasi uusin jaksoin syksyn koittaessa. Ainakin meidän perheessä tunnuttiin sarjan alkua jo kovasti odoteltavan. Nykyisten tosi-tv ja reality -sarjojen genressä ohjelman formaatti on siinä mielessä positiivinen, ettei ketään henkilöistä pudoteta pois ohjelman kuluessa. Pikemminkin ohjelman tunnelma tuo mieleen monellekin seurakunnan työntekijälle tutun rippikoululeirin fiiliksen. Ollaan yhdessä, tehdään yhdessä, koetaan yhdessä… merkityksellisten asioiden parissa.

Ohjelman keskiössä on musiikki, kansakunnan laajasti tuntemien artistien tutuiksi tekemät kappaleet. Jo ensimmäisen tuotantokauden aikana oli ilahduttavan hämmentävää huomata, kuinka ”alastomina” artistit olivat esittämiensä kappaleiden edessä. Noiden biisien kautta moni tuli kosketetuksi, molemmin puolin kameroita. Sama tuntuu jatkuvan tällä uudellakin tuotantokaudella.

Musiikilla on mahtava voima. Se hivelee ja koskettaa meidän tunnekokemuksiamme laajalla skaalalla. Eikä ainoastaan tunteen tasolla vaan ihan myös fyysisesti, jopa parantaen ja hoitaen. Mikäpä muu asia saisi isot miehet pyyhkimään silmäkulmiaan televisiokameroiden edessä, kuten kohti käyvät sanat, sävelet, sovitukset ja tulkinnat?

Virret ovat toimineet kautta kirkon historian hengellisten kokemusten tulkkina ja sanoittajana. Niiden myötä on ilmaistu iloa ja kiitollisuutta, itketty surua, kyselty epävarmuuden keskellä, haettu rohkaisua, nostatettu toivoa, kohdattu jotain pyhää ja niin edelleen. Kykeneekö virsi sanoittamaan tämän ajan ja uuden vuosituhannen alun ihmisen hengellisiä kokemuksia ja tarpeita? Mitkä ovat ne sanat ja mikä sävelmuoto, joilla vastataan ihmisen tarpeeseen kohdata pyhää? Näiden kysymysten äärellä kirkko on jonkin keskiössä. Tätä keskiötä ei liene syytä kadottaa.

Pekka Kosonen

Rakas virsikirja…

…tänään kokoustimme taas lisävihkosi äärellä. Laulua, pohdintaa, keskustelua, ihmettelyä ja löytöjä sekä oivalluksia.

Keskeisenä teemana tänään käsittelimme kevään tekstiseminaarin satoa. Tekstejä (sävelillä ja ilman) on tullut tuon seminaarin jälkeisinä kolmatta sataa teosta. Hienoja tekstejä ja uusiakin oivalluksia vastaan löntysteli sieltä, joskin yhdestäkään ei vielä voi luvata päätyväksi lopulliseen lisävihkoon.