Ei räppäystä lisävihkoon

TY-KH

Virsikirjan lisävihkotyö on loppusuoralla. Vaikka päätöksiä ei vielä ole tehty, se tiedetään, millaisia lauluja on työn kestäessä tuotu ehdolle. Sekä tehtävänannossa että ryhmän omissa linjauksissa on korostettu uuden ja tuoreen aineksen etsimistä, ja ehdokkaiden joukkoon onkin saatu monenlaisia lauluja. Jotkut puhuttelevat kansainvälistä seurakuntaa, toiset nousevat suomalaisen kristillisyyden kansanomaisilta juurilta. On juhlavaa, mahtipontista pauhua ja keveitä, tanssillisia melodioita. On pieniä yksinkertaisia laulusia ja vastapainona haastavia sanan ja sävelen kudelmia.

Koko musiikin kirjoa ei lisävihkossa sentään nähdä. Nykyajan suosituista musiikkityyleistä jää puuttumaan esimerkiksi rap, eikä sitä mikään taho tuonut edes ehdolle. Tyyli onkin eurooppalaisten perinteiden pohjalta nousevalle kirkkomusiikille vieras, sillä se on syntynyt Yhdysvalloissa vasta muutama vuosikymmen sitten ja se yhdistyy leimallisesti maalliseen populaarimusiikkiin, joskin soulin kautta sillä on etäinen yhteys myös gospeliin.

Lisävihkotyössä rap tuli kuitenkin mieleen lyriikan yhteydessä, kun jouduimme pohtimaan, muodostavatko säkeenloppuiset amen ja saamme kelvollisen riimin.   Perinteisessä lyriikassa riimi hyväksytään täydelliseksi vain siinä tapauksessa, että sanojen loput ovat viimeisen nousutavun vokaalista lähtien identtiset, kuten pareissa soimaavoimaa tai näännynkäännyn. Sen sijaan rap-lyriikassa riittävät pelkät vokaalit, konsonanteista ei tarvitse välittää.

En missään tapauksessa kuulu rapin harrastajiin, mutta se kiinnostaa ilmiönä monesta syystä. Yksi niistä on tyylin käsittämätön vetovoima. Viime kesänä Olympiastadionilla esiintynyttä Cheekiä verrattiin mediassa uskonlahkon johtajaan, joka sai monituhatpäisen yleisönsä tekemään mitä ikinä halusi. Totta kai kaiken takana oli ammattitaitoinen markkinointikoneisto, mutta ei sekään mitä tahansa pysty myymään.

Internetistä satuin löytämään Aalto-yliopiston tohtorikoulutettavan Eric Malmin kehittämän, raplysaattoriksi kutsutun algoritmin, jonka avulla voi mitata ja vertailla eri lyyrikkojen riimittelytaitoa. Syötin kokeeksi raplysaattoriin Mikael Agricolan runot, koska ne sattuivat olemaan valmiina koneellani, ja tulos oli, että Agricola oli riimittelijänä suunnilleen Elastisen luokkaa. Ei huono tulos, kun ottaa huomioon, että Agricola oli ensimmäinen nimeltä tunnettu henkilö, joka ylipäänsä yritti kirjoittaa riimillistä runoa suomeksi.

Wikipedian määritelmän mukaan rap-musiikille on ominaista loppusoinnullinen ja rytminen puhelaulu. Tehokeinoja ovat rytmi ja toistot. Puhelaulu, toisto ja loppusoinnut eivät ole vieraita asioita kirkkolauluissakaan, mutta rytmit ovat perinteisesti olleet toisenlaisia. Saattaisi tietysti olla, että rippileirin iltanuotiolla räppäys olisi juuri se tyyli, joka veisi sanoman parhaiten perille, mutta tätä ei päästä tai jouduta kokeilemaan ainakaan tulevan lisävihkon tuella. Joka tapauksessa on selvää, ettei virsien tärkein osa ole sanoitus tai sävelmä, vaan se sanoma, joka on niiden takana.

Kaisa Häkkinen

Mainokset

Oppia ikä kaikki

DSCN2101 (2)

Kolme vuotta lisävihkotyöryhmän jäsenenä – huonomminkin olisi varmaan voinut aikansa käyttää! Olen ymmärtääkseni edustanut ryhmässä ns. vakavan musiikin säveltäjiä, ja olen tyytyväinen, jos minusta on ollut hyötyä projektille siinä roolissa. Toisaalta työtapamme on ollut keskusteleva, haastavakin, ja joukossamme on vallinnut ilmaisun vapaus myös oman ”mandaatin” ulkopuolisissa asioissa. Virsi on kokonaisuus jota on oikeastaan mahdotonta purkaa osiin (sisältö, sanat, sävelmä…). Välillä sitäkin on silti ollut pakko yrittää.

Huomaan ajattelevani kohta päättyvää lisävihkotyötä myös siltä kannalta mitä itse olen siltä saanut ja siitä oppinut.

Ensinnäkin olen oppinut tuntemaan virren ja kirkkomusiikin asiantuntijoita. Kuten kirkollinen väki useimmiten, he ovat paitsi teräviä ja oppineita myös mukavia ja huumorintajuisia ihmisiä. Työskentelymme on vienyt aikaa ja voimia, kokoukset ovat olleet pitkiä ja kotitöitäkin on riittänyt. Päällimmäisenä muistona on silti: olipas meillä hauskaa!

***

Toiseksi olen ymmärtänyt miten vaikeaa hyvän virren tekeminen on. Olemme läpikäyneet valtavan aineiston. Suoraan sanoen se on tuntunut usein kahlaamiselta tai jopa suossa tarpomiselta. Silloin tällöin olemme saaneet hetken surffatakin aallonharjalla: ”Hei, tässä on jotain!” Uuden, toimivan virren löytäminen ja sen yhdessä veisaaminen on elähdyttävä löytöretkeilijän kokemus, konkreettinen perustelu sille miksi tällaista työtä tehdään.

Olen aistinut että varsinkin virsitekstin ja -käännöksen tekijä joutuu miettimään koreografiansa tarkkaan, kun yhtälöön pitäisi saada mahtumaan oma persoonallinen kokemus ja yhteisesti hyväksytyt teologiset periaatteet – siis kertoa tuttu tarina yhä uudestaan omin sanoin. Kaiken lisäksi se pitäisi tehdä se niin että teksti toimii paperilla ja sekä tuntuu että kuulostaa hyvältä laulettuna. Osaavia virsirunoilijoita ei ole joka niemessä ja notkossa.

Virsimelodian säveltäminen ei ole sekään mikään ”piece of cake”, varsinkin kun sävel useimmiten syntyy sanojen jälkeen. Kuitenkin meillä säveltäjillä on sikäli helpompaa (lue: vapaammat kädet) että musiikilla on oma kielioppinsa ja sanastonsa joka pakenee määrittelyjä. Kuten sanotaan, musiikki on abstraktia. Tai että se on parhaimmillaan jotain äärettömän tarkkaa mutta samalla sellaista jota ei voi sanoin ilmaista. Tulisikohan tästä mieleen jotain muuta samankaltaista…?

***

Kolmanneksi paradoksi: Tutustumalla tuhansiin virsiin, keskustelemalla niistä ja analysoimalla niitä olen tullut siihen tulokseen, että ainakin minun on entistäkin vaikeampaa määritellä virttä tyhjentävästi ja yksiselitteisesti. Ei se mitään. Ihmismieli ehkä pysyy samana, mutta tämä meidän ihmisten maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa. Olkoon siis virsikin. Virsikirjan uudistaminen ei varmaankaan lopu lisävihkotyöryhmän karonkkaan.

***

Tämä oli viimeinen esiintymiseni tällä foorumilla. Kiitos teille, lukijat!

Olli Kortekangas, säveltäjä, lisävihkotyöryhmän jäsen

Lisävihkon virsiä testaamassa

Anna-Mari Kaskinen ja Helmi kuva (2)

Olen viimeaikoina ollut mukana monessa tilanteessa, jossa koelauletaan lisävihkoon ehdolla olevia lauluja ja virsiä. Kiinnostusta hanketta kohtaan on selvästi ilmassa. Jotkut ovat tosin olleet siinä käsityksesssä, että nyt ollaan tekemässä kirkollemme kokonaan uutta virsikirjaa.

Eri-ikäiset seurakuntalaiset tarttuvat virsiehdotuksiin yllättävänkin ennakkoluulottomasti. Jotkut melodiat tuntuvat aluksi vaikeilta, mutta silti asenne on toiveikas: ”Tätä kun muutaman kerran laulaa, niin kyllä sen oppii.”

Ehdotukseen sisältyy useita kaanoneita. Niiden melodiat ovat yksinkertaisia, mutta kun kaikki laulavat yhdessä, syntyy yhteisöllinen kokemus, ”kuin laulaisi kuorossa”.

Jotkut laulut lähtevät lentoon ensilaulamalta. ”Tästä tulee hitti.”  Toiset kaipaavat enemmän lämmittelyä  tai jäävät etäämmiksi.

Laulut, joissa arkiset, sanat yhdistyvät pyhän kokemukseen, herättävät hämmästynyttä iloa: ”Yllättävää, että tällaisiakin sanoja voisi olla virsissä.”

Muutama päivä sitten olin mukana tilaisuudessa jossa Lohjan seurakunnan virolainen ystävyysseurakunta oli ensivierailulla. Tuntui sykähdyttävältä, kun ensimmäinen laulu, jonka he esittivät oli  Mu süda ärka üles.  Kaikesta näki, että virsi oli heidän kirkkonsa aarre. Juuri edellisessä kokouksessamme oli käsitelty tuota virttä ja sen käännöstä.

Viime  viikonloppuna lauloimme virsiä ja virsiehdotuksia Sveitsin suomalaisten kanssa heidän kirkkopäivässään. Aluksi kävimme laulaen läpi suomalaisen virsikirjan historiaa. Se kertoo, että virsiuudistus kirkossamme on halki vuosisatojen  noussut todellisesta tarpeesta. Lisävihkoehdotuksen laulut herättivät vilkasta keskustelua. Jotkut sävelmät tuntuivat liian vaikeita, jotkut  laulut herättivät ensi kuulemalta ihastusta. Kansainvälisen aineiston vahvaa mukana oloa pidettiin myönteisenä asiana. Joihinkin Sveitsin kaupunkeihin alettiin jo suunnitella virsilauluiltoja ja -tapahtumia.

Virsi elää!

Anna-Mari Kaskinen

Mun, sun ja meidän laulut

Samuli-Koivuranta

Vastikään kirkolliskokouksessa nousi esille kysymys uusioperheiden avioliiton vihkikaavasta – tulisiko naimisiin menevän pariskunnan lapset edellisestä avioliitosta ottaa jollain tavoin huomioon vihkimisen sanamuodoissa. Millä tavalla vanhemmat sitoutuvat sellaiseen kasvatustehtävään, joka tulee liiton myötä kiinteäksi osaksi omaa elämää?

Virsikirjan lisävihkoa valmistellessa on välillä tullut mieleen analogia kirkosta ja seurakuntalaulusta yhdenlaisena ”uusioperheenä”. Tuntuu nimittäin toisinaan siltä, että kirkkomme sisällä elävissä kristillisissä perinteissä on hyvin erilainen käsitys siitä, mitä on virsi ja hengellinen laulu. Tämän voi havaita tietysti jo pelkästään vertailemalla eri hengellisten liikkeiden omia laulukirjoja. Niissä korostuvat tietyt musiikkityylit, tietty sanasto, tietyt teologiset painopisteet. Viime vuosikymmenten yhteiskunnan voimakas kansainvälistyminen ja toisaalta kirkkojen välinen ekumenia ovat entisestään laajentaneet laulujen kirjoa.

Kun kootaan yhteen kirkon yhteistä laulukirjaa, on otettava huomioon yhtäältä kirkon olemassaoleva moninaisuus mutta toisaalta myös kirkon ykseys. Löydetäänkö lopulta jotain sellaista, johon kaikki haluavat sitoutua? Vai onko tyydyttävä siihen, että vain oma hengellinen perinne edustaa kirkon ”aitoa, yhteistä uskoa”?

Uusioperheessä yhteisen elämän opettelu vaatii runsaasti aikaa, kärsivällisyyttä ja sietämisen opettelua – anteeksiantoakin tarvitaan. Se mihin sitoudun, ei ole kevyt ratkaisu, vaan vaatii monenlaisten ihmisten ja asioiden huomioonottamista, myös heidän huomioonottamista, jotka ovat jääneet perheen ulkopuolelle.

Rohkaisevaa tällä matkalla on Raamatun loppulehdillä oleva kuva kirkosta:

Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: – Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa! (Ilm. 7:9-10)

Voisiko tämä olla totta jo nyt?

Samuli Koivuranta, lisävihkotyöryhmän sihteeri

Uusia virsiä? -messun kokemuksia

Kaisa5

”Koko kirkkokansa oli mukana ja kirkossa oli hyvä olo ja lämmin tunnelma.” Näin kommentoi innoissaan eräs seurakuntalainen Nummelan kirkossa Uusi virsi -messun jälkeen. Messun kaikki virret ja laulut olivat niitä lauluja, jotka mitä todennäköisimmin sisältyvät työryhmämme jo lähes valmiiseen lisävihkoehdotukseen. Olin valinnut ne kyseistä pyhää silmällä pitäen, aiheena oli itsensä tutkiminen.

Lauluja oli yhteensä 11, eli yli kahdeksasosa koko laulustosta. Opetin laulut ensin kirkkokuorolle, joka toimi kanssani messussa esilaulajina. Kirkkokuorolaiset oli jo varsin ilahtuneita laulujen musiikillisesta monipuolisuudesta, valoisuudesta sekä tekstien tuoreudesta, syvyydestä ja hienosta uudentyyppisestä virsirunoudesta. Jopa täyden kympin sai yksi Pekka Kivekkään teksti.

Sekä kuorolaiset että sitten myös koko koolla ollut seurakunta kokivat nämä laulut helposti omaksuttaviksi ja mukaansa tempaaviksi. Mukana oli mm. kaksi irlantilaista sävelmää, joita kiiteltiin valoisuudesta ja luonnonläheisyydestä. Ne ovat erään kommentin mukaan jotenkin suomalaiseen sielunmaisemaan sopivia, vaikkakin usein sisältävät aavistuksen enemmän valoa kuin perinteinen suomalainen kansankoraali.

Erityistä kiitosta sai myös kansainvälisen lauluston mukaan ottaminen lisävihkoon. Vaikka emme pysty lisävihkolla vastaamaan kaikkiin eri kulttuurien tarpeisiin, voimme kuitenkin osoittaa, että haluamme tehdä nähtäväksi monien kultturien läsnäolon seurakunnissamme, ja kutsua kaikenlaisia ihmisiä mukaan. Musiikillisessa vuorovaikutuksessa kaikki rikastuvat.

Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen

Kanonisoituja ketjulauluja

???????????????????????????????

Virsikirjan lisävihkoehdotuksen kokoamisen yhteydessä on puhuttu kaanoneista. Miksi? Mitä kaanonilla tarkoitetaan?

Kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnan mietintö (3/2010) on ohjeistanut lisävihkon laatimista aivan työskentelyn alkumetreiltä saakka. Mietinnössä lisävihkoon toivotaan virsiä, jotka vahvistavat ”ihmisten välistä yhteyttä” sekä peräänkuulutetaan kansainvälisen laulumateriaalin läpikäymistä ja viitataan ”uudenlaiseen tyyliin”. Vuonna 2012 lisävihkotyötä varten kerätyssä palautteessa nämä tavoitteet konkretisoituivat muun muassa kaanonvirsiehdotuksina.

Kaanon on yhteisöllinen laulu. Jotta kaanon kuulostaa kaanonilta, tarvitaan sen laulamiseen vähintään kaksi laulajaa – mielellään useampia. Kaanonin sävelmä on yleensä vain muutaman tahdin mittainen. Laulajat toistavat samaa lyhyttä sävelmää, mutta aloittavat laulamisen, esimerkiksi pienissä ryhmissä, peräjälkeen säkeen eri kohdassa. Laulaessa ei tarvitse pelätä monimutkaista sävelmää tai vaikeita sanoja. Kun kaanonia toistetaan useita kertoja uudestaan ja uudestaan, huomaa hetken kuluttua osaavansa sen jo ulkoa. Yhteiseen ääneen on helppo yhtyä. Yksinkertaisesta yksiäänisestä melodiasta muodostuu vähitellen moniääninen kudelma. Ei siis ihme, että kaanonia kutsutaan myös ketjulauluksi.

Suomessa Hiljaisuuden liikkeen Taizé-laulut ovat tutustuttaneet kirkkokansan vaikkapa ”Gloria, gloria” ja ”Magnificat” -kaanoneihin. Moni rippikoululainen osaa Nuoren seurakunnan veisukirjasta esimerkiksi ”Jeesus, kuule rukoukseni”, ”Shalom chaverim” ja ”Dona nobis pacem”-laulut. Muissa maissa on hengellisiä kaanoneita totuttu jo laulamaan virsinä. Esimerkiksi Saksan evankelisen kirkon virsikirjassa (Evangelisches Gesangbuch, 1993–1996) kaanoneita on yli kolmekymmentä, Hollannin virsikirjassa (Liedboek, 2013) sekä saksankielisessä katolisen kirkon laulukirjassa (Gotteslob, 2013) lukuisia ja löytyypä suomenkielisestä Ruotsin kirkon virsikirjastakin (2003) muutama. Nähtäväksi jää, tuleeko seurakunta myös Suomen kirkoissa laulamaan lähitulevaisuudessa kanonisoituja kaanoneita.

Jenni Urponen

Työryhmä loppusuoralla

Jaana Marjanen

Ilmassa oli haikeutta, huojentuneisuutta ja kiitollisuutta, kun lopettelimme työryhmän kokousta tiistaina. Olimme laulaneet kaksi päivää ja käsitelleet juuri esityksemme perusteluja. Jäljellä on vielä loppusuora: kaksi kokousta, hienosäätöä, tarkistuksia, oikolukemista. Lokakuun lopussa ehdotuksemme on valmis luovutettavaksi. Kolmivuotinen prosessi on osaltamme valmis.

Tunne on samanlainen kuin vanhemmalla, joka valmistautuu lähettämään lastaan maailmalle. Hän ristii kätensä ja rukoilee, että uskon juuret ja toivon siivet kantaisivat. Vanhempana hän on koettanut tehdä parhaansa ja toivoo, että lapsi löytäisi paikkansa elämässä.

Kirkollinen päätöksentekoprosessi on monivaiheinen. Se takaa, että kirkon päätökset eivät synny vahingossa eivätkä harkitsematta.

Lisävihkoehdotuksemme menee ensin kirkkohallitukseen, joka on asettanut työryhmän kirkolliskokouksen toimeksiannosta. Kirkkohallituksen täysistunto pyytää ehdotuksesta lausunnon piispainkokoukselta. Jos ehdotuksemme vastaa toimeksiantoa, kirkkohallitus tekee esityksen lisävihkosta kirkolliskokoukselle.

Toukokuussa 2015 kirkolliskokous käy lisävihkosta lähetekeskustelun ennen kuin se lähettää asian käsikirjavaliokunnan käsittelyyn ja pyytää lausunnon perustevaliokunnalta.

Valiokunnat ovat päässeet tutustumaan työskentelyymme jo valmisteluprosessin aikana, joten aivan alusta toukokuussa ei tarvitse aloittaa. Käsikirjavaliokunta antaa mietintönsä ja perustevaliokunta lausuntonsa marraskuussa 2015 kokoontuvalle kirkolliskokoukselle, joka päättää lisävihkon hyväksymisestä (tai hylkäämisestä).

Myönteistä päätöstä seuraa toimitusprosessi, jossa on vielä paljon työtä. Toivottavasti seurakunnat saavat painotuoreet lisävihkot adventiksi 2016.

Lopullisesti lisävihko tulee hyväksytyksi siinä vaiheessa, kun se on otettu vastaan seurakunnissa. Teologian kielellä tätä kutsutaan reseptioksi. Reseptio on tapahtunut, kun uudet virret on opittu ja kun niiden kantama usko ja rukous ovat muuttuneet kirkon jäsenten elämäksi.

Jaana Marjanen, puheenjohtaja