Rakkaus on vaikea elää todeksi, tietää jokainen, mutta se on kuulemma vaikea säveltääkin. Se näet sisältää diftongin, rakkaan äidinkielemme erityispiirteen, jossa on kaksi eri vokaalia peräkkäin. Näin sanovat ne, jotka kirjoittavat runoja sävellettäviksi tai säveltävät runoja.
Säveltämisen, laulettavuuden ja asian oikein ymmärtämisen takia tavujen pituudet ovat ratkaisevia. On parasta, että lyhyt tavu on jokaisessa virrensäkeistössä samalla kohdalla ja pitkä tavu vastaavasti.
Työryhmämme suomenkielen asiantuntijalta, professori Kaisa Häkkiseltä opin viime kokouksessamme, että lyhyt tavu sisältää joko yhden vokaalin tai yhden konsonantin ja vokaalin. Kahdesta konsonantista ja yhdestä vokaalista tulee jo pitkä tavu.
Niinpä lisävihkoon lähetetyt runot ja sävelmät syynätään tarkasti kokouksissamme. Laulun tai veisuun on kuulostettava siltä, mitä sillä tarkoitetaan. Virsiin ei saa syntyä sivumerkityksiä, kuten säveltäjäjäsenemme Olli Kortekangas taannoin blogikirjoituksessaan hauskasti osoitti.
Sävelmän ja tekstin yhteensopivuus ei kuitenkaan tarkoita, että lisävihkon virret puristetaan samaan muottiin. Musiikin tyylillinen kirjo on nykyään valtavan laaja, kenties laajempi kuin koskaan ennen. Uskon, että se näkyy tulevassa virsikirjan lisävihkossa. Se merkitsee, että myös sisällöllinen ja kielellinen kirjo laajenee. Ehkä löydämme uusia kielikuvia, jotka sanoittavat uskoa ja rukousta toisin kuin ennen.
Jaana Marjanen
Uusi Virsi 
Suomen kielen tavuttaminen on periaatteessa yksinkertaista. Jos yhdyssanat jätetään pois laskuista, tavunraja voidaan automaattisesti merkitä jokaisen konsonantti+vokaali-jonon eteen, sillä omassa perintösanastossa tavun alussa voi olla vain yksi konsonantti ja jokaisessa tavussa täytyy olla ainakin yksi vokaali. Ongelmaksi jäävät vokaalialkuiset tavunrajat. Niitä ei voi tunnistaa automaattisesti, vaan täytyy tietää, minkä sanan muodosta on kysymys. Esimerkiksi sana hauista voidaan tavuttaa joko hau-is-ta tai ha-uis-ta sen mukaan, onko se hauki-sanan elatiivimuoto, hauis-sanan partitiivimuoto vai haku-sanan elatiivimuoto, Joissakin tapauksissa jää kaksi vaihtoehtoa samastakin sanasta. Sellainen on esimerkiksi rakkaus. Länsisuomalainen tavuttaa sen todennäköisimmin rak-ka-us, itäsuomalainen taas rak-kaus. Oikeinkirjoituksen kannalta juuri tällä tavujaolla ei ole merkitystä, koska molemmat vaihtoehdot ovat oikein, mutta esimerkiksi mitallisessa runossa tavutus ja tavujen rakenne voivat ratkaista, mikä sopii ja mikä ei. Suomen kymmenestä tavutyypistä V ja CV (V = vokaali, C = konsonantti) ovat lyhyitä, kaikki muut ovat pitkiä. Esimerkiksi kalevalamitassa on tärkeätä osata sijoittaa pitkät ja lyhyet tavut oikeisiin kohtiin, ettei mitasta tule ontuvaa. Säe ”Sano tarkkoja tosia” on virheetön murrelmasäe, mutta ”Sano tosia tarkkoja”, ”Tarkkoja tosia sano”, ”Tosia sano tarkkoja” ja ”Tosia tarkkoja sano” ovat kaikki virheellisiä, koska niissä on väärän mittaiset tavut väärissä paikoissa.