Mikäpä muu asia saisi isot miehet pyyhkimään silmäkulmiaan televisiokameroiden edessä, kuten kohti käyvät sanat, sävelet, sovitukset ja tulkinnat?
Melkoisen hypen edellisellä tuotantokaudella saavuttanut Vain elämää -televisiosarja starttasi uusin jaksoin syksyn koittaessa. Ainakin meidän perheessä tunnuttiin sarjan alkua jo kovasti odoteltavan. Nykyisten tosi-tv ja reality -sarjojen genressä ohjelman formaatti on siinä mielessä positiivinen, ettei ketään henkilöistä pudoteta pois ohjelman kuluessa. Pikemminkin ohjelman tunnelma tuo mieleen monellekin seurakunnan työntekijälle tutun rippikoululeirin fiiliksen. Ollaan yhdessä, tehdään yhdessä, koetaan yhdessä… merkityksellisten asioiden parissa.
Ohjelman keskiössä on musiikki, kansakunnan laajasti tuntemien artistien tutuiksi tekemät kappaleet. Jo ensimmäisen tuotantokauden aikana oli ilahduttavan hämmentävää huomata, kuinka ”alastomina” artistit olivat esittämiensä kappaleiden edessä. Noiden biisien kautta moni tuli kosketetuksi, molemmin puolin kameroita. Sama tuntuu jatkuvan tällä uudellakin tuotantokaudella.
Musiikilla on mahtava voima. Se hivelee ja koskettaa meidän tunnekokemuksiamme laajalla skaalalla. Eikä ainoastaan tunteen tasolla vaan ihan myös fyysisesti, jopa parantaen ja hoitaen. Mikäpä muu asia saisi isot miehet pyyhkimään silmäkulmiaan televisiokameroiden edessä, kuten kohti käyvät sanat, sävelet, sovitukset ja tulkinnat?
Virret ovat toimineet kautta kirkon historian hengellisten kokemusten tulkkina ja sanoittajana. Niiden myötä on ilmaistu iloa ja kiitollisuutta, itketty surua, kyselty epävarmuuden keskellä, haettu rohkaisua, nostatettu toivoa, kohdattu jotain pyhää ja niin edelleen. Kykeneekö virsi sanoittamaan tämän ajan ja uuden vuosituhannen alun ihmisen hengellisiä kokemuksia ja tarpeita? Mitkä ovat ne sanat ja mikä sävelmuoto, joilla vastataan ihmisen tarpeeseen kohdata pyhää? Näiden kysymysten äärellä kirkko on jonkin keskiössä. Tätä keskiötä ei liene syytä kadottaa.
Pekka Kosonen
Uusi Virsi 