”Virsiä ei enää veisata, vaan niitä lauletaan”, opasti valveutunut kollega minua joskus viime vuosituhannella. Hän valisti minua aivan oikein ja perustellusti siitä, että veisaaminen luo mielikuvan laahaavasta laulusta, jossa jokaista tavua venytetään niin, että sanoja on vaikea kuulla ja tunnistaa. On hengitettävä kesken säkeen. Virren tempo, runomittaisen rukouksen syke ja sisältö katoavat junnaavaan laulutapaan.
”Jos puhumme virsien laulamisesta, laulutapakin voi muuttua”, kollegani uskoi. Hän oli oikeassa. Nykyisin virret veisataan nopeammassa tempossa. Keskivertolaulajan keuhkoissa riittää ilma koko säkeen ajaksi. Laulamisen pulssi tuntuu hyvältä.
Omaksuin kollegani ajattelun ja uskollisesti olen ilmoittanut seurakunnalle illan päätteeksi: ”Laulamme virren 555.” Silti ’veisata’ on minusta kelpo teonsana, jonka voisi ottaa uudelleen käyttöön. Erityisenä, juuri virsien laulamista tarkoittavana se kertoisi, että virsi ei ole mikä tahansa laulu vaan rukousta, vuoropuhelua Jumalan kanssa.
Virressä rukouksen sävelet – nuotin vierestäkin hipovat – kulkevat kehossamme hengityksen tahdissa, ei laahaten ja venyttäen vaan sisältöä kuulostellen, sanoja ja niiden merkityksiä maistellen. Veisaten tai jopa veisaillen.
Jaana Marjanen, lisävihkotyöryhmän puheenjohtaja
Uusi Virsi 
Puhuttaessa tiettyjen sanojen mielikuvasisällöistä on suuri merkitys sillä, mitä puhuja itse sanoista ajattelee tai miten hän arvostaa kyseisten sanojen tarkoittamaa asiaa. Mielestäni juuri tuo veisuu ja esimerkiksi kirkkokuoro ovat tällaisia sanoja. On toki totta, että sanoille on julkisuudessa saattanut tulla tietty ”kaiku”, joka antaa joko positiivisen tai negatiivisen kuvan. Mutta ajattelen, että puhuttaessa innostuneesti veisuusta ja kirkkokuorosta kuulijalle välittyy automaattisesti myönteinen kuva niistä. Meidän kaikkien seurakunnan työntekijöiden olisi aina hyvä muistaa tämä, kun kerromme meille ja kirkolle tärkeistä asioista. Kyllä me voimme rohkeasti veisata.
Tuosta virrestä 555 tuli mieleeni vanha värssy kotiseurakunnastani Vesilahdesta (älkää antako säkeistömäärän häiritä).
”Vesilahden vanha Valprikki-vainaa
vietiin vanhalla valkoisella valakalla
Vesilahden vanhaan veisuumaahan.
Vieläpä veisattiin virrestä
viisisataaviisikymmentäviisi
viisi vaikuttavaa virrenvärssyä.”
Linkitin tämän omalle seinälleni facebookiin, ja siellä on kommenttien sisältö ollut pitkälti sen suuntainen, että tietyissä tilanteissa ihmiset kokevat veisaavansa – kuten kirkossa ja seuroissa, tietyissä taas laulavansa. Veisuu ja laulu eivät kilpaile keskenään.
Veisaamisesta tulee helposti mielikuva ”hitaasti laulamisesta”. Minä nuoremman polven virren laulajana/veisaajana laulan mielellään nopeampaan tahtiin. Veisaaminen ei välttämättä tarvitse olla laahaavaa, vaan laulamista normaalissa tempossa. Kyllähän tuo ”veisaaminen” on jotenkin hieman juhlavampi sana. Sitä voi mielestäni oikein hyvin käyttää, liittyyhän tuo verbi nimenomaan virsien laulamiseen.